Tunteiden vuoristorata. 2

Ajattelin jatkaa taas siitä mihin edellisessä Tunteiden vuoristorata -postauksessa jäätiin. Toiset juhlivat suhteidensa vuosipäiviä ja mä, noh sinkkuuteni vuosipäiviä. Nyt siitä on tasan kolme vuotta kun erosin viimeisimmästä poikaystävästäni. Säätöjä on ollut mutta ei mitään niin vakavaa kuitenkaan.

Niin ne vuodet vierivät ja ajatukset muuttuvat. Totesin nyt siis olevan oikea päivä palata ajassa melkein sen kolme vuotta taaksepäin.

Sama homma siis jatkuu, otan lainauksia vanhoista postauksista ja kommentoin niitä. Nämä lainaukset kuuluvat 12.1.2014 kirjoitetulle Life Is Life -postaukselle.

”En ymmärrä ihmisiä jotka pystyy elää ilman toista, miten sellainen on edes mahdollista jos mulla meinaa levitä pää jo nyt? Siks mun on aika opetella tää, siksi ehkä iha hyväkin nyt näin.”

Onneksi näin päätin. Tuollaisella ajattelu tavalla en olisi kovin hyvin pärjännyt. Olen niin monta kokemusta (hyvää sekä huonoa) rikkaampi, mitä ei olisi suhteessa tullut koettua. Enkä sano etteikö suhteessa pystyisi kokemaan ja oppimaan, tietysti voi! Jotkut asiat voivat olla vain hankalampia kokea. Jotkut asiat taas sellaisia, joita ei ehkä saisikaan suhteessa kokea. Monia juttuja on jotka haluaisin pyyhkiä pois, mutta on myös paljon sellaisia joista olen ihan hiton onnellinen. Kaikki eivät elämäänsä sellaista kaipaa. Minä taas olen sen verran villimpi ja spontaani luonne, että tykkään tehdä vapaasti asioita silloin kun mua huvittaa. Tykkään tutustua uusiin ihmisiin ja lähteä randomisti ihmisten mukaan, hyvän itsesuojeluvaiston kera. Jos yhtään on arveluttanut joku homma, niin olen pyrkinyt pysymään kaukana.

Eipähän tarvitse sitten 50 -vuotiaana alkaa kriiseilemään ja käyttäytymään kuin teini.

 ”Ilman et voi sanoo jollekin rakastavansa, joka päivä huomenta ja öitä, nukkua yksin.. ja niin edelleen, kaikkea sitä. Voi vain piiloutuu toisen kainaloon kun on paha olla ja puhua kun ei jaksa kantaa kaikkea yksin.. Saada hellyyttä ja rakkautta..”

Noh, hyvin olen onneksi päässyt tästäkin ylitse. Ei tää ole maailmanloppu olla yksin, hellyys on se mitä välillä kaipaa ja sitäkin välillä saa. Sitä läheisyyttä osaa vain arvostaa ihan eri tavalla kuin tuolloin aikaisemmin. Ne pienet hetket toisen lämmössä on niin paljon arvokkaampia ja pelkän halauksenkin voimalla jaksaa jo pitkälle eteenpäin. Ja niistä hetkistä olen niin kiitollinen niille ihmisille, vaikka sitä ei tuu aina sanottua.

Niin kuin Elämän rytmi –postauksessa kirjoitin, että maailma ei lopu tähän yhteen hetkeen. Se että joskus on näitä oloja, ei meinaa ettenkö pärjäisi tai selviäisi. Voin halata itse itseäni ja lohduttaa itse itseäni. Voi kuulostaa jonkun korvaan surkealta mutta ei se ole. Joskus ei ole ketään kenen viereen käpertyä, silloin on oltava itse itsensä tukipilari johon turvautua.

”Näin masennulääkkeitä lopettaessa olisi varmaan parempi purkaa vaa suoraa johonki muuhunkin tämä olo kuin vain kirjoittamiseen, mutta en voi, en kykene, en osaa. Ennen kun ne lääkkeet on ollut 30mg ja nyt on aloitettu 10mg, voi olla että ne hieman vaikuttavat tähän oloon myös. Että ylireagoin asioihin tai olen niin paljon herkempi. Nyt on luultavasti sitä aikaa kun noiden lääkkeiden viekut on paljon vaikuttavaisempia. Koska en todellakaan muista milloin olisin itkenyt näin paljon, en todellakaan. Ja yleisestikään en itke helpolla..”

Onneksi päätin ne lääkkeetkin lopettaa, päätin selvitä ilman niitä. Päätin voittaa masennukseni ilman niitä ja kattokaa mitä mä olen nyt! Hitto olen eniten järjissäni kuin koskaan. En ehkä täysin parantunut vieläkään mutta olen todella tyytyväinen tähän mielenterveydelliseen muutokseen.

Itkuherkkä mä kyllä olen, en oikein tiedä mitä tapahtui. Ennen en tosiaan herkästi itkenyt mutta nyt musta tuntuu, et olen tosi herkkä itkemään. Katsoin joku kuukausi sitten äidin luona Jyväskylässä piirrettyä lastenelokuvaa, nimeltä Baldo. Olen nähnyt sen lapsena jo monta miljoonaa kertaa ja tiedän että se hiton hanhi selviytyy elossa, mutta silti mun piti itkeä kun tuli kohta missä pelättiin sen kuolleen. Sen jälkein katsoin muutaman tunteellisen Salkkari jakson, missä pelättiin Larin kuolevan, joten sama vuodatus jatkui monta tuntia.

”Mutta sen tiedän että jos nyt joku jätkä tulisi kertomaan ja vannomaan rakkauttaan mulle niin tuumailisin varmaan keskisormi pystys että haista v***u ja painu v*****n. En haluu enää lageta ja uskoa siihen. Menny jo vähän luottoa nuihin sanoihin.”

No niin ja rauhoitutaanpas vähän sitten, jooko? Ei tarvitse taas hirveen pitkään miettiä minkä takia olen sinkku. Olen mä muutamaan ihan varteenotettavaan tapaukseenkin törmännyt, juju on varmaan tosiaan sit siinä että he eivät ole vannoneet mulle rakkauttaan.

Törmäsin Tumblrissa tähän ja nauron tälle, tää on vähä niiku just minä.

”Haluan koota nyt itseni takaisin kasaan ja muistaa millainen oikeasti olen. En todellakaan tunne itseäni näinä hetkinä. Mietin että mitä mulle tapahtui ja missä vaiheessa. Miten musta tuli näin arvaamaton ensinäkin?”

Mitä mulle tapahtui ja missä vaiheessa? Tää on se lause jota mietin välillä vielä nykypäivänäkin. Enkä tiedä tuleeko se muuttumaan, sillä me muututaan meidän elämän ja kokemusten myötä koko ajan. Välillä parempaan ja välillä pahempaan suuntaan, riippuen siitä mitä tapahtuu.

Muistan kuitenkin tuon tilan, en aina välillä hetkittäin tuntenut itseäni, enkä ymmärtänyt omia tekemisiäni. Sitä oli vielä vuosikin sitten paljon. Joo, välillä vieläkin, ero on vain siinä että nykyään tiedän minkä takia käyttäydyn jollain tavalla ja olen varmempi itsestäni. Osaan selittää tilanteet, enkä tunne että olisin kadoksissa tai että saattaisin käyttäytyä arvaamattomasti. Yleensä mun liikkeet on harkittuja, sit on myös näitä joita olisi pitänyt harkita kahdesti.

”Vaikka en ois uskonu nii on tällä viikolla tullu potkittua ja hakattua seiniä, ovia, roskiksia ja tolppia. Eli ilmeisesti agressiotakin on riittänyt. Ja hieman on sellainen olo että riittää edelleen. Oon hillinnyt itseäni aina viimeiseen asti, joten se tunne kun koko keho täyttyy vihasta ja adrealiinistä.. Ei silloin vain pysty hillitsemään itseään. Ei silloin ymmärrä mitä tekee. Koskaan kuitenkaan en halua sen kohdistuvan keneenkään henkilöön.”

Nää onki tainnu sit olla viimeisimmät kerrat ku olen riehunut ja purkanut vihaa tällä tavalla. Nykyään se purkautuu enemmän lenkkeillessä, sekä salilla. Enkä mä edes tunne paljoa vihaa miksikään, ja jos tunnen, niin en niin rajusti että pitäisi alkaa riehumaan. Toki sellaisia tilanteita saattaa tulla, että raivostuttaa aivan sikana, ja sitä vihaa tulee vain niin paljon että menettää hallinnan. Olen pyrkiny kuitenkin hallitsemaan sitä mielensisäisesti. Osaamalla muuttaa ajatusmaailmaansa, osaa muuttaa käytöstään, sekä hallita tunteita.

”Ja tuostakin olen niin hämmentynyt juuri sen takia että mulla on aina ollu pitkä pinna hillitä itseäni. Näin pahasti mulla ei ole vihan kanssa menny itsehillintä, muuta kuin kerran pienenä. Sen jälkeen kehitinkin sitä juuri siksi että en kilahtaisi niin ja jos kilahtaisin niin en enää ikinä kohdista sitä kehenkää henkilöön. Tai eläimiinkään tietenkään. Mieluummin asiat selvitetään puhumalla. Ei huutamalla ja uhkailulla.. Viimeistään kun on pakko.”

Ja silloin kun on pakko, se menee jo itsepuolustuksen piikkiin. Tietysti joitain sallittuja poikkeustilanteita on. Esimerkiksi jos jotain sun läheistä uhataan tai joku on tehnyt sun läheisellesi jotain, on se mun mielestä pätevä syy käydä päälle.

”Mut kaikista tärkeintä olisi uudelleenmääritellä itseni. Koska kaikista parastahan on se et arvattomuuden vuoks pelkään itseänikin.”

Uudelleenmääritän itseäni vieläkin koko ajan, ikinä kun ei ole valmis. Niin kuin ylempänä sanoin, me muututaan koko ajan. Ei se kehittyminen lopu, vasta sitten kun loppuu kaikki muukin.

Onneksi mun ei enää tarvitse pelätä itseäni kuitenkaan, ainakaan tällä hetkellä. Kuka tietää mitä tapahtuu, mutta toivottavasti ei mitään sellaista joka laukaisisi tuon tilan taas päälle.

”Oma vika mussa on se et mä kaadan niin kauan suolaa haavoihin et lopussa se ei enää tunnu miltään.”

Tätä teen yhä edelleen. Niin kauan pyörin jonkun asian ympärillä, kunnes se ei vain enää tunnu miltään. Toinen ei pysty enää satuttamaan sanoillaan tai teoillaan koska niin on tapahtunut liian monta kertaa. Enkä osaa vieläkään kertoa kuinka haitallista se taas sitten on, vähintään ainakin hemmetin rasittavaa.

Tähän taas lopetamme tämän illan istunnon. Näitä vanhoja postauksia on vielä jäljellä mistä lainata ja vertailla mielen muutoksia, että seuraavaan kertaan. Toivottavasti näistä teksteistä on kans apua ja toivoa joillekin teistä. Vaikka kuinka vaikealta elämä tuntuisikaan, ei se lopu. Aina voi muuttaa itseään ja vaikuttaa elämänlaatuunsa tekemällä joskus vaikeitakin päätöksiä.

"Sä tartuit silloin käteen ja laskeuduit eteeni,

Mä seisoin ja hiljaa kuuntelin.

Sä katsoit syvälle silmiin ja hymyilit,

Sä katsoit syvälle silmiin ja suutelit

Sä katsoit silmiin ja valehtelit."

~LoveThisLifeStyle~

Instagram: Wocol

Tumblr: Wocol

Snapchat: Wocol

"Gotta take a minute just to ease my mind"

Elämän rytmi.

Ilta tupakka ja ajatukset taas vilisee päässä. Mahtava ajoitus alkaa taas kirjoittamaan, huomenna kun pitäisi suunnata Kuopioon Turmion Kätilöiden keikalle ja sieltä viikonlopuksi Jyväskylään. Ylläri, en ole vieläkään pakannut. Eli suhteellisen aikaisin pitäisi herätä. Täältä Tampereelta kun tulee matkaa Kuopioon about neljä tuntia.

"Seen you from afar

Wondered who you are

Wondered what you're like

Think you're just my type"

Mietin taas elämää ja suuria ihmeitä. Olisiko elämän tärkein kysymys juurikin se mikä täällä on todellisuudessa tärkeää? Niiden tärkeiden asioiden rajat ovat joskus todella häilyviä. Pitäisi laittaa taas asiat tärkeys järjestykseen ja miettiä sitä mikä on tämä mun elämän suunta. Sitäkään ei vain pitäisi miettiä liikaa vaan alkaa tekemään. Sanotaan kylläkin että hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, siihen suunnittelu vaiheeseen ei vain pitäisi juuttua. Mulla on se pahana tapana. Jumitun ehkä liikaa sellaisiin asioihin jotka eivät ole välttämättä olennaisia. Tiedän mitä kaikkea tahtoisin tehdä. Niitä on vain niin paljon, etten tiedä mitä alkaisin tekemään. Mistä aloittaisin? Tuntuu vain niin sekavalle välillä, kun ei tiedä mitä tekisi.

"And now I'm dreaming of you"

Nämä on niitä hetkiä kun tekisi mieli vain käpertyä jonkun kainaloon ja kokea olevansa turvassa siinä. Olisi onnellinen siitä että siinä vieressä olisi joku. Se ei vain aina ole mahdollista, mikä silloin avuksi? Ehkä se ajatus että maailma ei lopu tähän yhteen hetkeen. Se että joskus on näitä oloja, ei meinaa ettenkö pärjäisi tai selviäisi. Voin halata itse itseäni ja lohduttaa itse itseäni. Tiedän, mulla on paljon sellaisia ihmisiä kenelle puhua ja avautua. Mun ei tarvitse olla yksin ja olen niin kiitollinen siitä. Ihminen pystyy muuttamaan omaa ajatus maailmaa jo sillä että katsoo ympärilleen ja kiittää siitä mitä on. Eikä sen tarvitse olla mitään suurta. Todellisuudessa todella pienetkin asiat voivat saada ihmisen paremmalle tuulelle.

"Want you, yes I do

Bet you never knew it

Think you'd suit me fine

Want you all the time"

Joskus vain on sellaisia hetkiä myös kun haluaisi sen tietyn ihmisen ottavan yhteyttä ja kysyvän: ”miten menee?”. Eikä edes välttämättä sitä, kunhan laittaisi edes jotain. Itse vain ei aina kehtaisi niin tehdä syystä tai toisesta. Ehkä on jo itse kysellyt niin monesti, ettei vain jaksaisi enää kun toista ei näytä kiinnostavan. Noh, miksipä siis muakaan kiinnostaisi. Aina ei vain osaa hallita ajatuksiaan, saati sitten tunteita. Tuntuu kuin jotain olisi jäänyt selvittämättä. Koskaan ei ehkä tullut puhuttua vaikka olisi ehkä pitänyt. Tämä koskeekin muutamaa ihmistä. Joissain tapauksissa olisi ehkä pitänyt avata suunsa silloin kun pystyi, tai silloin kun se olisi ollut ajankohtaista. Typerää harmitella näin jälkeenpäin. Joitain tekoja olisi voinut tehdä toisin, totta. Menneisyyttä ei voi vain enää muuttaa, voi muuttaa vain tulevaa.

"And now I'm dreaming of you"

Siksi mä olen varmaan tällainen. Koitan korjata menneitä tulevaisuudella ja jään roikkumaan joihinkin asioihin. Pitäisi vain ymmärtää että joihinkin asioihin yksin minä en voi vaikuttaa. Joskus pitää osata antaa asioiden vain olla ja päästää irti.

"You're the one I'm calling on

You're the one who's calling me to have it"

Cigarettes After Sex - Dreaming Of You

~LoveThisLifeStyle~

Instagram: Wocol

Tumblr: Wocol

Snapchat: Wocol

Tunteiden vuoristorata.

Viime yö ei mennyt niin kuin piti. Sain unta vasta 5-6 aikaan ja heräsin joskus kahden aikaan päivällä. Siinä sitten heräiltyä siivosin huonetta ja purin asiat pesukoneesta, tein ruokaa ja katsoin televisiota.  Sain jopa pestyä pyykitkin tässä illan mittaan. Että tällainen päivä mulla, mites teillä? Tänään voisi kokeilla vähän aikaisemmin nukahtamista ja aamulla herätystä aikaisin niin joutas lenkille ja salillekin tästä.

Kerkesin mä päivällä oikeastaan lueskella kaikki mun vanhat postaukset, jotka löytyvät mulla vielä luonnoksista kun olen ne täältä poistanut. Pienen naamapalmun kanssa lueskelin niitä. Oli siellä kyllä joitain hyviäkin pointteja ja niistä on kovin hyvä verrata sitä miten mun elämä ja ajatusmaailma on muuttunut. Katselin niitä vähän silläkin jos sieltä löytyisi jotain postauksen aihetta, sekä sillä että saan hahmotusta siitä mihin olen silloin joskus jäänyt. Kovin moni niitä postauksia varmaan ei muista ja musta tuntuu että osa mun lukijoistakin on vaihtunut. Pointsit ja anteeksi pyynnöt niille ketkä muistaa.

Pari hyvää ajatusta sainkin siitä mistä kaikesta voisin postailla ja sain muistutuksen itselleni että mun pitäis tehdä lista, missä on kaikkea mitä haluisin ennen kuolemaa tehdä. Viimeisimmät poistetut postaukseni olen kirjoittanut 2014 vuoden alussa ja niissä avaan aika paljon mun ajatuksia ja tunnemaailmaa. Ylipäätään huomasin miten paljon kirjoitin mun suhteista ja tunteista ihmisiä kohtaan aika avoimesti. Ketään harvoin kuitenkaan nimellä mainitsin. Musta tuntuu että aika moni loppujen lopuksi piti niistä postauksista missä vuodatin mun sekavia tunteita, joten mä ajattelin tehdä pienen katsauksen tähän maailmaan taas. Mä otan suoria lainauksia mun vanhoista postauksista ja avaan mun tämän hetkistä olotilaa osittain niiden pohjalta. Eikä haittaa jos ei tiedä niistä vanhoista postauksista mitään tai ylipäätään mun aikaisemmasta elämästä. Avaan tätä aihetta todella paljon, että sillä ei ole merkitystä.

Mä kirjoitin niin paljon ennen rakkaudesta, kaikesta siihen liittyvästä. Nykyään mulla tekee jopa vähän vaikeaa edes kirjoittaa tuo sana, saatika sitten että sanoisin sen ääneen. Eikä sillä että en rakastaisi yhtään ketään, tunnen kyllä, en vain osaa sanoa tuota kenellekään enää.

Mitä mä olin joskus, olin niin naiivi ja sinisilmäinen. Olin niin sokea rakkaudelle ja kaikkeen siihen liittyen. En osannut elää yksin ja se oli pahinta mitä voisi ikinä olla. Onneksi mä päätin silloin 16-vuotiaana muuttaa asian. Missä mä olisin nyt jos en ois tehnyt niin? Kuinka typerä mä edelleen olisin? Enkä sano että olisin nyt kaikista viisaimmillani ja selviytynyt kaikesta. Ehei, tiedän että tämä on osittain vasta vain alkua. Oon itse asiassa näiden kaikkien tunteiden suhteen aika solmussa.

Ja kun sanon että olen ollut todella typerä ja sinisilmäinen, jään samalla miettimään että onko asia kuitenkaan niin? Olenko sittenkin tällä hetkellä oikeasti se typerä? Se naiivi tyttö osas kuitenkin rakastaa tai näyttää tunteitaan. Sillä oli tosi selkeät rajat asioiden ja suhteiden suhteen. Siitä mikä on oikein ja mikä on väärin. Tuntuu että mun pitäisi ottaa osittain mallia siitä tähän nykyiseen minääni, sillä hänellä oli tieto siitä miten toista ihmistä sai ja ei saanut kohdella. Oli tieto siitä miten sai käyttäytyä ja jos sitä rajaa rikkoi, ei käynyt hyvin. Miinus tässä tytössä oli se että hän ei tiennyt miten muut saivat kohdella häntä, missä meni oikean ja väärän raja toisen käytöksessä. Onko asia kääntynyt niin päin että tiedän nykyään rajat mitä muut saavat tai eivät saa tehdä mutta itse saan tehdä miten lystään? Tämä väite tuntuu osittain loogiselta.

On itsestänikin todella outoa kirjoittaa musta kolmannessa persoonassa mutta se nyt vain tuntuu kaikista viisaimmalta. En koe olevani enää se sama ihminen.

Mua vähän pelottaa ja jännittää hypätä tähän menneisyyden maailmaan mutta mä toivon että tätä kautta oppisin ymmärtämään itseäni vähän paremmin. Otetaan siis ensimmäinen lainaus.

” Nyt siis kerron miksi minä halusin erota 16kk kestäneestä suhteesta, kun meillä oli oma asuntokin. Olihan se ihanaa saada oma asunto ja päästä kokeilemaan omiakin siipiä kumppanin kanssa, mutta arki on liian arkista mulle. En vain jaksanut, haluan jotain enemmän vielä näin 16 vuotiaana. Elämän ei pitäisi olla sellaista jo tässä iässä. Kyllä asioista voi olla monta eri mieltä, mutta puhun nyt omakohtaisesti. Aloin kyllästymään arkeen. Olo oli aika turha suoraan sanottuna. Pieni masennuskin puski päälle eikä jaksanut enää oikein mitään enään, jälleen. Tunteetkin sitten siinä samalla toista kohtaam alkoi hiipumaan. Yritettiin me et siitä suhteesta oisi vielä tullut jotain, olisihan siitä ehkä voinutkin tulla, mutta mä halusin taas päästä vapaalle. Kummassakin oli omat hyvät ja huonot puolensa, ei voi sanoa että toinen olisi ollut niin kamala tai hirveä että ei jaksanu sitä. Enemmän vika oli mussa. Jep, koska mua on niin vaikee saada pysymään aloillaan. Pienet riidatkin siinä välillä alkoi jo turhauttamaan. Päätin siis että olisi parempi jos erotaan. Vaikka toinen olisi halunnut jatkaa mä en voinut. Mä en vain pystynyt. Parempi näin.”-          1.12.2013

Tämä oli se käänne kohta mikä muutti mun elämää todella paljon. Tästä on aikalailla tasan kolme vuotta. Tuossa pätkässä on aika hyvin kiteytetty kaikki oleellinen ja haluan aloitta näinkin kaukaa tämän koska viime aikoina on alkanut tuntumaan siltä että ei mun menneisyydellä ole merkitystä. Kyllä sillä vain on merkitystä, sillä mun menneisyys on luonut musta osittain tämän ihmisen mikä nyt olen. Mietin kans sitä että jos osa ihmisistä tietäisi näitä asioita, he ymmärtäisivät mua ja mun käytöstä paljon paremmin. Voi olla että ne ihmiset joiden haluisin tietävän, eivät tule koskaan tätä lukemaan tai kuulemaan mitään mun aikaisemmasta elämästä. Siinä tapauksessa heidän ei välttämättä edes tarvitse.

Joka tapauksessa. 13-vuotiaana aloin seurustelemaan ensimmäisen kerran vakavasti ja se suhde kesti 11kk. Erottiin, oltiin pari kk erossa ja palattiin taas yhteen. Pari kk kerittiin siinä seurustella, kunnes menin rippileirille. Tapasin siellä tämän toisen pojan jonka kanssa seurusteltiin 16kk ja asuttiin saman katon alla hetki ennen eroa.

Tämä ensimmäinen vakava suhteeni oli erittäin vaikea, henkisellä tasolla. Mielenterveysongelmat olivat aika vahvassa roolissa. Molemmilla. Eikä ne todellakaan helpottuneet sillä yhdessä ololla. Pelkäsin todella paljon siinä suhteessa ja olin paljon alakynnessä. Kun sitten menin rippileirille ja tapasin toisen pojan, totesin ensimmäisen suhteen loppuvan viimein siihen. Tämän toisen pojan kanssa mulla oli paljon turvallisempi olo. Mun oma käytökseni vaan muuttui. Edellisessä suhteessani oltua niin paljon alakynnessä, mun piti olla nyt se joka määrää ja hallitsee. Siitä syntyikin sitten täys tuho. Mä totesin, että mun on tehtävä tälle tilanteelle jotain ja saatava itseni hallintaan. Siihen loppui sitten sekin suhde.

Koin että en ollut valmis millekään suhteelle. Ennen kuin saisin itseni ja elämäni kasaan.

Mutta nyt.

En tiedä pystynkö edes millekään suhteelle vaikka haluaisin.

Pelkään että musta tulisi taas samanlainen hirviö tai että jotain muuta kamalaa tapahtuisi. Onhan mulla ollut tässä kolmen vuoden aikana aika paljon kaikenlaista säätöä. Eikä nekään kovin menestyneitä juttuja ole olleet. Tuntuu että osaan vain tuhota kaiken. Olen siten päättänyt että en edes oleta keltään yhtään mitään jos asioista ei mulle päin naamaa sanota.

Mä tarviin jonkun todellisen jäänrikkojan tähän.

” Tiedän että tunnen erästä ihmistä kohtaan paljon, mutta mua pelottaa. Typerää, mutta mä pelkään rakastua. Mikä mua vaivaa, ei mulle ennen oo näin käyny. Ensin pystyin olemaan ihan normaali ja rento, mutta nyt sitte iski stoppi. Se ujous ja kaikki muu epävarmuus.
Saisin taas varmaan vaan siipeeni..Entä jos se ei kohta enää välitä kun alkaa tuntee mua enemmän..”-          6.1.2014

Sitten huomaankin seuraavan postauksen myötä että tämä sama ongelma on alkanut lähes heti. Huomaan edelleen ajattelevani näin samanlaisissa tilanteissa. Aikalailla tasantarkkaan juurikin näin. Näillä lainauksilla ei ole kuin kuukausi väliä. Huvittaa, että kun olen päättänyt edellisessä postauksessa, etten halua vähään aikaan ketään ja haluan olla yksin, oppia elämään yksin, niin mitä? Jo on joku mielessä. Tunteillensa kun ei aina välttämättä voi mitään.

” Enkä mä meinaa sitä et toises ois jotai huonoo, ei, mun pääs flippaa vaa pahemman kerran. Nyt vasta älysin miten paljon menneet painaa. Ja nyt kun aloin pelkää rakkautta romahdin, romahdin täysin. Yhtäkkiä, ilman syytä. Mä vaan itkin. Vaikka joku aika sitten olin niin itsevarma kun vaa voi, ei. Se oli vain muuri minkä rakensin suojatakseni itseäni. Halusin tehdä itsestäni tunteettoman, melkein onnistuikin ennen kuin joku mursi sen. Ja ilman sitä muuria kaikki tuntuu niin vaikealta..”
-          6.1.2014

Tämäkin toistuu toistumistaan. Aina kun olen saanut rakennettua sen muurin (joko tietoisesti tai alitajuntaisesti) joku tulee ja rikkoo sen. Ongelmahan tässä on se, että kun he rikkovat muurin, samaan aikaan he myös poistuvat mun elämästä. Aina, ihan aina. Miksi te teette mulle näin? Harvoin selityksen olen saanut. Muutaman kerran on tää kliseinen: ”Sussa ei oo mitään vikaan, mä en vain pysty nyt mihinkään.” Sitten onkin jo seuraavana päivänä uus kierroksissa. Huvittavaa tässä on taas tämä, että miten mä ite tein? Käytin tota samaa fraasia ja tein ihan samalla tavalla. Silti en usko jos joku mulle niin sanoo. Mikä näitä ihmisiä vaivaa, mikä mua vaivaa? Naiset… Ota näistä selvää kun eivät itsekkään ota itsestään selvää.

” En vain osaa elää itse itseni kanssa, tarvitsen jonkun toisen siihen vierelle.”
-          6.1.2014

Tää sattu mun sieluun. Typerä tyttö.

Äh, nyt kolmen vuoden jälkeen totean, ei, en tarvitse tähän ketään. Tai osaan kyllä olla yksin, siinä ei ole mitään vikaa. Tykkäänkin olla yksin, nauttia omasta tilasta ja ajasta. Mä tarviin todellisuudessa niin paljon omaa rauhaa mutta suhteissa mä en osaa vain suhteuttaa sitä oikein. Mulla on niin suuri pelko siitä että toinen hylkäis mut. Siksi en voi olla niin paljon yksin. Ainuthan tässä yksin olossa on se että kaipaisi välillä sitä hellyyttä, toisaalta sitä on oppinut olemaan ilmankin tarvittaessa.

” Olen erittäin rakkauden haluinen ja teen mitä vaan että saisin edes jollain tavalla kokea sitä. Olen kuin vampyyri, joka janoaa verta ja kuolee jos ei sitä saa. Ja eiryisesti menen sekaisin ilman rakkautta, en kykene mihinkään ilman sitä. En edes tiedä muuta syytä elää kuin rakkaus, totta puhuen. Ei täällä ole muutakaan järkevää, eikä sekään ole.”
-          6.1.2014

Siinä taas yhen sortin psykoosit tulilla.

Miks kukaan ei oo voinu sanoo mulle, että lopeta, et voi oikeesti olla tollanen? Onneksi tajusin sen itsekkin.

Mä en edes tiedä miten joku voi elää pelkän rakkauden ja parisuhteensa varjossa koko elämäänsä. Eikä siinäkään varsinaisesti mitään vikaa ole mutta kun tuota lukee niin niin… Tarvitseeko mun edes sanoa enempää?

”Mä tiedän et elämäs on paljon pahempiakin asioita yms, mut täl hetkel tää on paha asia mulle ja mun on pakko kirjoittaa siitä että saisin selvitettyä päätäni. Ja sit ne huomiohuora-ajatukset voitte syysätä, mä kirjotan edelleen mitä haluan ilman mitään huomion ja säälin kerjuuta. Eli, tää vaa tuntu helpommalta. Vaikka totuushan on se että ei tää hirveesti vieläkään mun oloa helpota.”-          6.1.2014

Vaikka totuushan on se että kadotit pointtisi tähän tekstiin.

Mitä siis tähän asti opimme? Tämä mun tunteiden ja ajatusten maailma on edelleen yhtä vuoristorataa jokainen sekunti. Sama kuin repisi päivänkakkarasta lehtiä irti hokien: ”Rakastaa, ei rakasta, rakastaa, ei rakasta..” En ole oikein varma mitä haluan ja mihin pystyn. Tämä teksi on näin pitkä vaikka purin vasta kaks vanhaa postausta. Tästä ei ollut todellakaan tarkoitus tulla näin pitkää. Toisaalta se ei haittaa yhtään, sillä mähän voin taas jatkaa tästä lisää eri postauksessa. Näissäkin kirjoitetuissa ajatuksissa olisi vielä niin monta kääntö puolta.

Wocol kiittää ja kuittaa tällä kertaa parin vanhan kuvan, yhden lainauksen, sekä parin biisin sanojen kera.

” Mutta liian monta kertaa olen kuullut sanat: "mä en voisi ikinä tehdä sulle mitään pahaa". Ja nii varmaa, tähän mä en enää usko vaikka kuka tahansa sanoisi sen mulle. Kiitos, älkää enää luvatko tätä mulle kertaakaan. Siinä vaiheessa mä alan pelkäämään vasta tosissani, koska asia on kääntynyt aina toisin päin."       6.1.2014

"Jos et anna periksi, voit edelleen voittaa

mutta miten jaksaa yrittää kun menneisyys tavoittaa

pakomatka päättyy aina, vaik helpoint olis vaieta

maailman laidal ei oo helpompi vaieta

teko seuraa elämääs, se hajottaa sut lopuksi

ellet muuta vihaa demonisi kanssa sovuksi"

~LoveThisLifeStyle~

Instagram: Wocol

Tumblr: Wocol

Snapchat: Wocol

"Olisin heti valmis kuolemaa sun puolesta,

mut rakastan nii et varmaa heräisin kuolleesta"

*P.S. Katosin tutkimaan vanhoja biisejä ja tämä liittyy vahvasti. Nämä sanat tässä biisissä on vain jotain niin läheltä liippaavia.
Sana ft. Rela - Palava Maa

Halloween tunnelmia

Kauhee halu on kirjoittaa taas jostain. Viime kerrasta kun on vähän aikaa. Olin tässä useamman viikon kotipaikkakunnallani ja pari päivää sitten tulin takaisin kotiluolaani. Tykkään vaan niin sikana tästä mun huoneen sisustuksesta, että voisin vain majailla tässä neljän seinän sisällä, niin oon kyllä tämän päivän tehnytkin. Tuntuu kuin olisi vieläkin lauantain olotilat päällä tai sitten tää on vain yleistä elämämorkkista jota pitää aina välillä käydä läpi. Olo on vain sellainen että ei todellakaan tekisi mieli poistua huonetta pidemmälle kun ei tiedä mitä odottaa taas ulkopuolella, vaikka kyllähän tätä elämää saa sekaisin vaikka ei edes poistuisi mihinkään. Some on niin hyvin vallassaan.

Entä jos elettäisiin sitä aikaa kun läheteltiin tyyliin vain kirjeitä? Aijjai kyllä ois taas monelta vältytty viikonloppuna jos näin olisi. Sitten vain saattaisin lähetellä mitä sattuu kirjeitä ympäriinsä. Tai ehkä mulla ei olisi mitään asiaa edes kellekään jos sosiaalista mediaa ei olisi.

Joka tapauksessa tässä on viime viikkoina ollut niin paljon kaikkea. Aikalailla niin hyvässä kuin pahassakin, ei onneksi mitään kuoleman vakavaa niin kaikki on kohtuullisen hyvin. Hiukset ovat muuttaneet väriään takaisin hopeaksi/harmaaksi. Kotoisa olo näissä taas siihen asti et haluun laittaa jotain väriä päähän ja sitten taas värjäillään harmaata ja uudestaan ja uudestaan tätä samaa kaavaa. Tuli tutustuttua uusiin tosi upeisiin ihmisiin ja oli kyllä tosi huikee viikonloppu heidän kanssa, tuli nähtyä sellaisiakin ihmisiä joita en ollut nähnyt moniin kuukausiin tai puoleen vuoteen, sekä näin näitä huisin tärkeitä ja mahtavia tyyppejä. Välillä tulee kyllä mietittyä miten mun ystävät jaksaa mua kun sähellän niin paljon ja tulee välillä mokailtuakin, mut silti nää on mun puolella. Oon niin onnellinen näistä ihmisistä mun elämässä.

Halloweenkin meni ihan mukavasti. Kaameen kauan vain jaksoin panikoida siitä miltä näyttäisin Halloweeninä, kunnes lopulta päädyin vähän Silent Hill tyyliseen kuolleeseen sairaanhoitajaan. Kävi vielä niin hyvä tuuri et löysin kirppikseltä sopivasti tuon takin. Tykkäsin asustani ja maskeerauksestani erittäin paljon, oisin vain toisin halunnut peittää ehkä kuitenkin koko naaman harsolla mutta tyydyin nyt puolikkaaseen. Voisin joskus kokeilla tehdä vielä paremman version tästä.

Aamun väkersin maskeerausta itselleni. Myöhästyttiin kyllä 2h aikataulusta ja kun olin lähdössä kotoa ajamaan jäin miettimään että onkohan edes laillista ajaa toinen silmä peitettynä? Siinä kun ihan mukavasti hävisi syvyysnäkö. Noh, varovasti ajellen pääsin hakemaan ystäviäni kanssani kauppaan. Siellä olikin mukava kävellä ihmisten keskellä kun herätti pienesti huomiota  tää mun ulkonäkö. Oikeasti, nautin siitä. Olen oppinut pitämään siitä että ihmiset katsoo mua oudoksuen kun kuljen kylällä huomiota herättävän näköisenä, vaikka ennen se kyllä ahdisti erittäin paljon. Nykyään kun ihmiset jäävät tuijottamaan minua niin saan vaan itsevarmuutta siitä ja saatan jopa tuijottaa takaisin (pyrkien näyttämään entistä hullummalta). En pyri kuitenkaan pelottelemaan ketään, esimerkiksi pienet lapset jotka saattavat pelästyä herkemmin, niitä en noteraa millään tavalla tai sitten pyrin vain hymyilemään lempeästi ja kävelemään paikalta pois. Vaan nämä aikuiset ihmiset, joilla on yllään aina toinen toistaan hämmästyneempiä ja halveksivampia ilmeitä, niitä kyllä noteeraan. Eikös ole opetettu että tuijottaminen on rumaa?

Kauppareissun jälkeen mentiin hakemaan ruokaa pitseeriasta, alkoi olla jo ahdistava kiirus koska osa maskeerauksista oli tekemättä ja vaatteet viimeistelemättä. Koko ajan tuntui tulevan vain lisää tehtävää yllättäen. Noh, viimein kun päästiin Suville aloin heti syömään koska meinasi iskeä jo melkoinen nälkäkiukku. Mun pitsan juustot oli liimautunut kanteen kiinni, yritin sitten raaputtaa veitsellä niitä irti takas pitsaan. Vitutuksissani yritin avata tölkin, eipä auennut. Joku avasi sen sitten jollain konstilla sillä välin kun leikkasin pitsaani, leikkasin sitten laatikon pohjasta läpi. Siinä samalla Suvi kertoo huonosti alkaneesta päivästään kun oli yöllä iskenyt huono olo ja uudestaan herännyt sitten kun taulut tippuu seiniltä, sekä töissä sitten oli vielä lyönyt päänsä. Tajuttiin vielä et muutama maskeeraus pitää tehdä ehkä lisää.

Voi vittu, klipsikin tippu tölkkiin.

Noh kaiken tämän pienen sähellyksen jälkeen onnistuimme voittamaan ajan ja olimmekin etuajassa loppujen lopuksi. Sitten vaa hyvät pohjat alle ja menoksi! Ois vaa pitäny olla korkokengissä ehkä paremmat pohjat. Mukava ilta oli kyllä loppuunsa, iski vaan kotiinlähtö fiilis odotettua aiemmin. Todettiin et meistä on tullu vanhoja. No ei vaa nopeasti kaikki juoma alas ei oo se oikee taktiikka.

Kuun vaihtuessa katsottiin sitten Suvin luona halloween leffoja ja ostettiin paljon mättöö. Niin kuin ihan liikaa, ei edes jaksettu syödä paljoa niistä. Aikalailla muuten taisin sitten olla kuskina. Seuraavia reissuja suunnitellessa ja vaikka kauhea ikävä on taas kaikkia, niin tuntuu niin hyvältä olla taas Tampereella. Kyllä mä oon näköjään jo omaksunu tän mun kodiksi vaikka vähän haikee fiilis oli lähtä Parkualta. Onneks siel tulee ainakin vielä käytyä useammin kun ei ole töitä tai koulua. Aika paljon tässä on kyllä saanut miettiä mitä sitä elämällään alkaisi tekemään, pitää vain katsoa ettei mene yli ajattelemiseksi. Se kun mulla tapana niin pahassa kuin hyvässä. Joskus ajattelu on pakko lopettaa kun tuntuu että pää vain räjähtää ja ei tunnu ymmärrys riittävän enää millekään.

Oon nyt aika rakastunut tumbluriin. Tuntuu et voi avata mieltään ja sitä omaa ns. ”pimeämpää puolta” sinne. Sen sivun luominen jotenkin rentouttaa omaa mieltä tosi paljon ja siitä on tullut yks tapa purkaa tunteita. Se jotenkin täydentää mun sosiaalisia medioita kans omalla hauskalla tavallaan. Käy ihmeessä kurkkaa, jos kiinnostuit! Löydät linkin >tästä< .

~LoveThisLifeStyle~

Instagram: Wocol

Tumblr: Wocol

Snapchat: Wocol