Mihin katosin ja mitä minulle kuuluu?

Hei jälleen, ei ole muutamaan viikkoon tullut taas kirjoitettua mitään. Ajattelin nyt sitten päivitellä vähän kuulumisiani tänne. Viimeisin postaukseni herätti huomiota joka on erittäin hyvä, sillä aihe on tärkeä. Postausta käytiin parhaillaan katsomassa päivässä sen tuhat kertaa, josta olen erittäin hämilläni ja kiitollinen vieläkin. Sen julkaisemisen jälkeen lähdin ajelemaan viikonlopuksi Jyväskylään. Ystävälläni oli muuttohommat siellä käynnissä, joten vietettiin vähän läksiäisiä viikonlopun ajan. Eksyttiin mm. Mäkin keikalle. Oli ihan kiva herätä lauantai-aamuna kun Lauran porukat tuli pakkaamaan tavaroita sinne, enkä ole ennen heitä nähnyt. Ole siellä sitten sillai krapulan hehkeenä että: ”Moikka, oon Roosa, joo o”. Hauskaa kuitenkin oli ja hyvä reissu.

Muutamaksi päiväksi tulin vielä Tampereelle pakkailemaan tavaroita ja siivoilemaan, ennen kuin 1.12. lähdin Kuopioon. Siellä kävin katsomassa ystävieni kanssa Staminaa, ainakin sitä piti mennä katsomaan. Keikasta en kyllä pahemmin muista. Perjantai-aamuna sitten heräsin pienen naamapalmun kanssa, taas. Hyvä meno oli ollut ja nyt täytyisi kiirehtiä toisiin menoihin, ystäväni 18-vuotissynttäreille. Ne juhlat jatkuivat sunnuntaille asti. Sunnuntaina sitten tein lähtöä Kajaaniin päin. Laitoin Volvoni lämpiämään, aloin pyyhkimään lumia, ovet eivät sen jälkeen enää auenneetkaan. Soitin sitten isälleni Kajaaniin: ”Mitäs tällaisessa tilanteessa sitten oikein pitäisi tehdä?”, ja tuli vastaus: ”Ei auta kun mulla ottaa vara-avaimet ja ajella sinne”. Odottelin sitten Annin luona sen pari tuntia ja auto sai lämmitellä sillä välin myös. Vara-avaimet ja isäni saapuivat pelastamaan tilanteen, sekä vihdoin ja viimein matka jatkui Kajaaniin.

Kajaanissa sitten viivyin useamman päivän ja moikkailin tyyppejä. Itsenäisyyspäivänä kävin katsomassa paraatin ja loppupäivä ja -ilta menikin sitten Tuntematonta sotilasta, sekä Linnan juhlia katsellessa. Perjantaina lähdettiin Paljakkaan mökkeilemään ja viettämään Tiinan 20-vuotissynttäreitä. Osoitetta mökille ei ollut, niin saatiin etsiä se paperille kirjoitettujen ohjeiden voimalla! Hyvin siltikin löytyi. Oli kyllä mukava päästä mökkeilemään hyvällä pienellä porukalla, sekä hauskaa oli. Sunnuntaina vielä Parkuan kotiin yöksi ja maanantaina lähdin sitten ajelemaan takaisin Tampereen kotiin. Vein tätitettävän samalla kyydillä Jyväskylään ja Millan vein pienen mutkan kautta Keravalle. Rentouttavaa oli ajella pidempiäkin matkoja, ihana oli kuitenkin eilen yöllä päästä taas omaan sänkyyn ja peiton alle lepäämään.

On siis ollut vähän menoa ja meininkiä tässä muutaman viikon ajan. On ollut tosi hauskaa ja hyviä reissuja, sekä ihana nähdä kaikkia. Tykkään matkailla ja ajella autolla mutta silti tuo edestakaisin höylääminen ottaa vähän verojansa. Tosi väsynyt ja aikaansaamaton olo on tällä hetkellä. Onneksi pääsi taas tänne kotiin vähän lepäämään ja rauhoittumaan ennen kuin 21.12. lähdetään serkkutytön kanssa Jyväskylään ja 22.12. sieltä jatketaan matkaa Kajaaniin. Vietetään siellä joulu, sekä uusivuosi. Välissä ajattelin käväistä myös Kuopiossa kehittelemässä hauskoja juttuja ja moikkaamassa taas kaikkia. Seuraavat reissut ovat jo aikalailla tiedossa. Mietin välillä, että miten tässä kerkeisikään käydä töissä tai koulussa? No ei, vähenisi tämä seikkailu kyllä sen myötä. Ajattelin nyt sitten alkaa katselemaan niitä maskeerauskouluja. Jotain pitäisi alkaa tekemään että pysyisi tämä elämänlaatu terveenä.

Ihmeen pirteä olo oli pidemmän aikaa ja varsinkin muutama viikko tässä mutta nyt taas vähän puskee pahaa oloa. Ihan tyhjästä ja yhtäkkiä, varmaan tämä väsymys kasaantuu kun ei ole tullut nukuttua viimeiseen kuukauteen oikein kunnolla. Enkä oikein ymmärrä syytä sillekään. Kaiken maailman asiat vain pyörivät päässä. Myös vähän stressaa tämä ns. tekemättömyys, työttömyys tai kouluttomuus. Pitäisi nyt vain pitää tiukemmin kiinni siitä kuntoilusta niin mieli ja olo vähän virkistyisi, sekä tulisi taas aktiivisemmaksi etsimään niitä töitä ja kouluakin. Motivaatio on vain lentänyt hetkeksi taas tiehensä. Oman alan työt kiinnostaisivat toki mutta niitä on niin harvassa ja vähällä työkokemuksella niitä en ole saanut. Onpahan ollut aikaa miettiä ja suunnitella, että mitähän sitä elämällä oikein tekisi.

Kameraa ei taas ole (ylläri) tullut pidettyä mukana, joten tässä näitä puhelinlaatuisia kuvia sitten. Antakaa tämä vääryys anteeksi.

Kauheasti tekisi mieli kirjoittaa tai kuvata ihan jostai aiheesta taas, joten heitelkää hyviä ideoita. Mulla toki olisikin muutama aihe päässä jo pureskeltavana mutta ajattelin jättää ne vielä vähän myöhemmälle harkintaan.

Tätä tekstiä kirjoitellessa alkoi youtubessa yhtäkkiä soimaan vanha ja tuttu biisi. En ollutkaan muistanut tätä pitkiin aikoihin mutta kultaa tää on aina. Tulee paljon muistoja ja ajatuksia mieleen tästä ~>

Three Days Grace - Animal I Have Become (Lyric Video)

~LoveThisLifeStyle~

Instagram: Wocol

Tumblr: Wocol

Snapchat: Wocol

Tunteiden vuoristorata. 2

Ajattelin jatkaa taas siitä mihin edellisessä Tunteiden vuoristorata -postauksessa jäätiin. Toiset juhlivat suhteidensa vuosipäiviä ja mä, noh sinkkuuteni vuosipäiviä. Nyt siitä on tasan kolme vuotta kun erosin viimeisimmästä poikaystävästäni. Säätöjä on ollut mutta ei mitään niin vakavaa kuitenkaan.

Niin ne vuodet vierivät ja ajatukset muuttuvat. Totesin nyt siis olevan oikea päivä palata ajassa melkein sen kolme vuotta taaksepäin.

Sama homma siis jatkuu, otan lainauksia vanhoista postauksista ja kommentoin niitä. Nämä lainaukset kuuluvat 12.1.2014 kirjoitetulle Life Is Life -postaukselle.

”En ymmärrä ihmisiä jotka pystyy elää ilman toista, miten sellainen on edes mahdollista jos mulla meinaa levitä pää jo nyt? Siks mun on aika opetella tää, siksi ehkä iha hyväkin nyt näin.”

Onneksi näin päätin. Tuollaisella ajattelu tavalla en olisi kovin hyvin pärjännyt. Olen niin monta kokemusta (hyvää sekä huonoa) rikkaampi, mitä ei olisi suhteessa tullut koettua. Enkä sano etteikö suhteessa pystyisi kokemaan ja oppimaan, tietysti voi! Jotkut asiat voivat olla vain hankalampia kokea. Jotkut asiat taas sellaisia, joita ei ehkä saisikaan suhteessa kokea. Monia juttuja on jotka haluaisin pyyhkiä pois, mutta on myös paljon sellaisia joista olen ihan hiton onnellinen. Kaikki eivät elämäänsä sellaista kaipaa. Minä taas olen sen verran villimpi ja spontaani luonne, että tykkään tehdä vapaasti asioita silloin kun mua huvittaa. Tykkään tutustua uusiin ihmisiin ja lähteä randomisti ihmisten mukaan, hyvän itsesuojeluvaiston kera. Jos yhtään on arveluttanut joku homma, niin olen pyrkinyt pysymään kaukana.

Eipähän tarvitse sitten 50 -vuotiaana alkaa kriiseilemään ja käyttäytymään kuin teini.

 ”Ilman et voi sanoo jollekin rakastavansa, joka päivä huomenta ja öitä, nukkua yksin.. ja niin edelleen, kaikkea sitä. Voi vain piiloutuu toisen kainaloon kun on paha olla ja puhua kun ei jaksa kantaa kaikkea yksin.. Saada hellyyttä ja rakkautta..”

Noh, hyvin olen onneksi päässyt tästäkin ylitse. Ei tää ole maailmanloppu olla yksin, hellyys on se mitä välillä kaipaa ja sitäkin välillä saa. Sitä läheisyyttä osaa vain arvostaa ihan eri tavalla kuin tuolloin aikaisemmin. Ne pienet hetket toisen lämmössä on niin paljon arvokkaampia ja pelkän halauksenkin voimalla jaksaa jo pitkälle eteenpäin. Ja niistä hetkistä olen niin kiitollinen niille ihmisille, vaikka sitä ei tuu aina sanottua.

Niin kuin Elämän rytmi –postauksessa kirjoitin, että maailma ei lopu tähän yhteen hetkeen. Se että joskus on näitä oloja, ei meinaa ettenkö pärjäisi tai selviäisi. Voin halata itse itseäni ja lohduttaa itse itseäni. Voi kuulostaa jonkun korvaan surkealta mutta ei se ole. Joskus ei ole ketään kenen viereen käpertyä, silloin on oltava itse itsensä tukipilari johon turvautua.

”Näin masennulääkkeitä lopettaessa olisi varmaan parempi purkaa vaa suoraa johonki muuhunkin tämä olo kuin vain kirjoittamiseen, mutta en voi, en kykene, en osaa. Ennen kun ne lääkkeet on ollut 30mg ja nyt on aloitettu 10mg, voi olla että ne hieman vaikuttavat tähän oloon myös. Että ylireagoin asioihin tai olen niin paljon herkempi. Nyt on luultavasti sitä aikaa kun noiden lääkkeiden viekut on paljon vaikuttavaisempia. Koska en todellakaan muista milloin olisin itkenyt näin paljon, en todellakaan. Ja yleisestikään en itke helpolla..”

Onneksi päätin ne lääkkeetkin lopettaa, päätin selvitä ilman niitä. Päätin voittaa masennukseni ilman niitä ja kattokaa mitä mä olen nyt! Hitto olen eniten järjissäni kuin koskaan. En ehkä täysin parantunut vieläkään mutta olen todella tyytyväinen tähän mielenterveydelliseen muutokseen.

Itkuherkkä mä kyllä olen, en oikein tiedä mitä tapahtui. Ennen en tosiaan herkästi itkenyt mutta nyt musta tuntuu, et olen tosi herkkä itkemään. Katsoin joku kuukausi sitten äidin luona Jyväskylässä piirrettyä lastenelokuvaa, nimeltä Baldo. Olen nähnyt sen lapsena jo monta miljoonaa kertaa ja tiedän että se hiton hanhi selviytyy elossa, mutta silti mun piti itkeä kun tuli kohta missä pelättiin sen kuolleen. Sen jälkein katsoin muutaman tunteellisen Salkkari jakson, missä pelättiin Larin kuolevan, joten sama vuodatus jatkui monta tuntia.

”Mutta sen tiedän että jos nyt joku jätkä tulisi kertomaan ja vannomaan rakkauttaan mulle niin tuumailisin varmaan keskisormi pystys että haista v***u ja painu v*****n. En haluu enää lageta ja uskoa siihen. Menny jo vähän luottoa nuihin sanoihin.”

No niin ja rauhoitutaanpas vähän sitten, jooko? Ei tarvitse taas hirveen pitkään miettiä minkä takia olen sinkku. Olen mä muutamaan ihan varteenotettavaan tapaukseenkin törmännyt, juju on varmaan tosiaan sit siinä että he eivät ole vannoneet mulle rakkauttaan.

Törmäsin Tumblrissa tähän ja nauron tälle, tää on vähä niiku just minä.

”Haluan koota nyt itseni takaisin kasaan ja muistaa millainen oikeasti olen. En todellakaan tunne itseäni näinä hetkinä. Mietin että mitä mulle tapahtui ja missä vaiheessa. Miten musta tuli näin arvaamaton ensinäkin?”

Mitä mulle tapahtui ja missä vaiheessa? Tää on se lause jota mietin välillä vielä nykypäivänäkin. Enkä tiedä tuleeko se muuttumaan, sillä me muututaan meidän elämän ja kokemusten myötä koko ajan. Välillä parempaan ja välillä pahempaan suuntaan, riippuen siitä mitä tapahtuu.

Muistan kuitenkin tuon tilan, en aina välillä hetkittäin tuntenut itseäni, enkä ymmärtänyt omia tekemisiäni. Sitä oli vielä vuosikin sitten paljon. Joo, välillä vieläkin, ero on vain siinä että nykyään tiedän minkä takia käyttäydyn jollain tavalla ja olen varmempi itsestäni. Osaan selittää tilanteet, enkä tunne että olisin kadoksissa tai että saattaisin käyttäytyä arvaamattomasti. Yleensä mun liikkeet on harkittuja, sit on myös näitä joita olisi pitänyt harkita kahdesti.

”Vaikka en ois uskonu nii on tällä viikolla tullu potkittua ja hakattua seiniä, ovia, roskiksia ja tolppia. Eli ilmeisesti agressiotakin on riittänyt. Ja hieman on sellainen olo että riittää edelleen. Oon hillinnyt itseäni aina viimeiseen asti, joten se tunne kun koko keho täyttyy vihasta ja adrealiinistä.. Ei silloin vain pysty hillitsemään itseään. Ei silloin ymmärrä mitä tekee. Koskaan kuitenkaan en halua sen kohdistuvan keneenkään henkilöön.”

Nää onki tainnu sit olla viimeisimmät kerrat ku olen riehunut ja purkanut vihaa tällä tavalla. Nykyään se purkautuu enemmän lenkkeillessä, sekä salilla. Enkä mä edes tunne paljoa vihaa miksikään, ja jos tunnen, niin en niin rajusti että pitäisi alkaa riehumaan. Toki sellaisia tilanteita saattaa tulla, että raivostuttaa aivan sikana, ja sitä vihaa tulee vain niin paljon että menettää hallinnan. Olen pyrkiny kuitenkin hallitsemaan sitä mielensisäisesti. Osaamalla muuttaa ajatusmaailmaansa, osaa muuttaa käytöstään, sekä hallita tunteita.

”Ja tuostakin olen niin hämmentynyt juuri sen takia että mulla on aina ollu pitkä pinna hillitä itseäni. Näin pahasti mulla ei ole vihan kanssa menny itsehillintä, muuta kuin kerran pienenä. Sen jälkeen kehitinkin sitä juuri siksi että en kilahtaisi niin ja jos kilahtaisin niin en enää ikinä kohdista sitä kehenkää henkilöön. Tai eläimiinkään tietenkään. Mieluummin asiat selvitetään puhumalla. Ei huutamalla ja uhkailulla.. Viimeistään kun on pakko.”

Ja silloin kun on pakko, se menee jo itsepuolustuksen piikkiin. Tietysti joitain sallittuja poikkeustilanteita on. Esimerkiksi jos jotain sun läheistä uhataan tai joku on tehnyt sun läheisellesi jotain, on se mun mielestä pätevä syy käydä päälle.

”Mut kaikista tärkeintä olisi uudelleenmääritellä itseni. Koska kaikista parastahan on se et arvattomuuden vuoks pelkään itseänikin.”

Uudelleenmääritän itseäni vieläkin koko ajan, ikinä kun ei ole valmis. Niin kuin ylempänä sanoin, me muututaan koko ajan. Ei se kehittyminen lopu, vasta sitten kun loppuu kaikki muukin.

Onneksi mun ei enää tarvitse pelätä itseäni kuitenkaan, ainakaan tällä hetkellä. Kuka tietää mitä tapahtuu, mutta toivottavasti ei mitään sellaista joka laukaisisi tuon tilan taas päälle.

”Oma vika mussa on se et mä kaadan niin kauan suolaa haavoihin et lopussa se ei enää tunnu miltään.”

Tätä teen yhä edelleen. Niin kauan pyörin jonkun asian ympärillä, kunnes se ei vain enää tunnu miltään. Toinen ei pysty enää satuttamaan sanoillaan tai teoillaan koska niin on tapahtunut liian monta kertaa. Enkä osaa vieläkään kertoa kuinka haitallista se taas sitten on, vähintään ainakin hemmetin rasittavaa.

Tähän taas lopetamme tämän illan istunnon. Näitä vanhoja postauksia on vielä jäljellä mistä lainata ja vertailla mielen muutoksia, että seuraavaan kertaan. Toivottavasti näistä teksteistä on kans apua ja toivoa joillekin teistä. Vaikka kuinka vaikealta elämä tuntuisikaan, ei se lopu. Aina voi muuttaa itseään ja vaikuttaa elämänlaatuunsa tekemällä joskus vaikeitakin päätöksiä.

"Sä tartuit silloin käteen ja laskeuduit eteeni,

Mä seisoin ja hiljaa kuuntelin.

Sä katsoit syvälle silmiin ja hymyilit,

Sä katsoit syvälle silmiin ja suutelit

Sä katsoit silmiin ja valehtelit."

~LoveThisLifeStyle~

Instagram: Wocol

Tumblr: Wocol

Snapchat: Wocol

"Gotta take a minute just to ease my mind"

Elämän rytmi.

Ilta tupakka ja ajatukset taas vilisee päässä. Mahtava ajoitus alkaa taas kirjoittamaan, huomenna kun pitäisi suunnata Kuopioon Turmion Kätilöiden keikalle ja sieltä viikonlopuksi Jyväskylään. Ylläri, en ole vieläkään pakannut. Eli suhteellisen aikaisin pitäisi herätä. Täältä Tampereelta kun tulee matkaa Kuopioon about neljä tuntia.

"Seen you from afar

Wondered who you are

Wondered what you're like

Think you're just my type"

Mietin taas elämää ja suuria ihmeitä. Olisiko elämän tärkein kysymys juurikin se mikä täällä on todellisuudessa tärkeää? Niiden tärkeiden asioiden rajat ovat joskus todella häilyviä. Pitäisi laittaa taas asiat tärkeys järjestykseen ja miettiä sitä mikä on tämä mun elämän suunta. Sitäkään ei vain pitäisi miettiä liikaa vaan alkaa tekemään. Sanotaan kylläkin että hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, siihen suunnittelu vaiheeseen ei vain pitäisi juuttua. Mulla on se pahana tapana. Jumitun ehkä liikaa sellaisiin asioihin jotka eivät ole välttämättä olennaisia. Tiedän mitä kaikkea tahtoisin tehdä. Niitä on vain niin paljon, etten tiedä mitä alkaisin tekemään. Mistä aloittaisin? Tuntuu vain niin sekavalle välillä, kun ei tiedä mitä tekisi.

"And now I'm dreaming of you"

Nämä on niitä hetkiä kun tekisi mieli vain käpertyä jonkun kainaloon ja kokea olevansa turvassa siinä. Olisi onnellinen siitä että siinä vieressä olisi joku. Se ei vain aina ole mahdollista, mikä silloin avuksi? Ehkä se ajatus että maailma ei lopu tähän yhteen hetkeen. Se että joskus on näitä oloja, ei meinaa ettenkö pärjäisi tai selviäisi. Voin halata itse itseäni ja lohduttaa itse itseäni. Tiedän, mulla on paljon sellaisia ihmisiä kenelle puhua ja avautua. Mun ei tarvitse olla yksin ja olen niin kiitollinen siitä. Ihminen pystyy muuttamaan omaa ajatus maailmaa jo sillä että katsoo ympärilleen ja kiittää siitä mitä on. Eikä sen tarvitse olla mitään suurta. Todellisuudessa todella pienetkin asiat voivat saada ihmisen paremmalle tuulelle.

"Want you, yes I do

Bet you never knew it

Think you'd suit me fine

Want you all the time"

Joskus vain on sellaisia hetkiä myös kun haluaisi sen tietyn ihmisen ottavan yhteyttä ja kysyvän: ”miten menee?”. Eikä edes välttämättä sitä, kunhan laittaisi edes jotain. Itse vain ei aina kehtaisi niin tehdä syystä tai toisesta. Ehkä on jo itse kysellyt niin monesti, ettei vain jaksaisi enää kun toista ei näytä kiinnostavan. Noh, miksipä siis muakaan kiinnostaisi. Aina ei vain osaa hallita ajatuksiaan, saati sitten tunteita. Tuntuu kuin jotain olisi jäänyt selvittämättä. Koskaan ei ehkä tullut puhuttua vaikka olisi ehkä pitänyt. Tämä koskeekin muutamaa ihmistä. Joissain tapauksissa olisi ehkä pitänyt avata suunsa silloin kun pystyi, tai silloin kun se olisi ollut ajankohtaista. Typerää harmitella näin jälkeenpäin. Joitain tekoja olisi voinut tehdä toisin, totta. Menneisyyttä ei voi vain enää muuttaa, voi muuttaa vain tulevaa.

"And now I'm dreaming of you"

Siksi mä olen varmaan tällainen. Koitan korjata menneitä tulevaisuudella ja jään roikkumaan joihinkin asioihin. Pitäisi vain ymmärtää että joihinkin asioihin yksin minä en voi vaikuttaa. Joskus pitää osata antaa asioiden vain olla ja päästää irti.

"You're the one I'm calling on

You're the one who's calling me to have it"

Cigarettes After Sex - Dreaming Of You

~LoveThisLifeStyle~

Instagram: Wocol

Tumblr: Wocol

Snapchat: Wocol

Tunteiden vuoristorata.

Viime yö ei mennyt niin kuin piti. Sain unta vasta 5-6 aikaan ja heräsin joskus kahden aikaan päivällä. Siinä sitten heräiltyä siivosin huonetta ja purin asiat pesukoneesta, tein ruokaa ja katsoin televisiota.  Sain jopa pestyä pyykitkin tässä illan mittaan. Että tällainen päivä mulla, mites teillä? Tänään voisi kokeilla vähän aikaisemmin nukahtamista ja aamulla herätystä aikaisin niin joutas lenkille ja salillekin tästä.

Kerkesin mä päivällä oikeastaan lueskella kaikki mun vanhat postaukset, jotka löytyvät mulla vielä luonnoksista kun olen ne täältä poistanut. Pienen naamapalmun kanssa lueskelin niitä. Oli siellä kyllä joitain hyviäkin pointteja ja niistä on kovin hyvä verrata sitä miten mun elämä ja ajatusmaailma on muuttunut. Katselin niitä vähän silläkin jos sieltä löytyisi jotain postauksen aihetta, sekä sillä että saan hahmotusta siitä mihin olen silloin joskus jäänyt. Kovin moni niitä postauksia varmaan ei muista ja musta tuntuu että osa mun lukijoistakin on vaihtunut. Pointsit ja anteeksi pyynnöt niille ketkä muistaa.

Pari hyvää ajatusta sainkin siitä mistä kaikesta voisin postailla ja sain muistutuksen itselleni että mun pitäis tehdä lista, missä on kaikkea mitä haluisin ennen kuolemaa tehdä. Viimeisimmät poistetut postaukseni olen kirjoittanut 2014 vuoden alussa ja niissä avaan aika paljon mun ajatuksia ja tunnemaailmaa. Ylipäätään huomasin miten paljon kirjoitin mun suhteista ja tunteista ihmisiä kohtaan aika avoimesti. Ketään harvoin kuitenkaan nimellä mainitsin. Musta tuntuu että aika moni loppujen lopuksi piti niistä postauksista missä vuodatin mun sekavia tunteita, joten mä ajattelin tehdä pienen katsauksen tähän maailmaan taas. Mä otan suoria lainauksia mun vanhoista postauksista ja avaan mun tämän hetkistä olotilaa osittain niiden pohjalta. Eikä haittaa jos ei tiedä niistä vanhoista postauksista mitään tai ylipäätään mun aikaisemmasta elämästä. Avaan tätä aihetta todella paljon, että sillä ei ole merkitystä.

Mä kirjoitin niin paljon ennen rakkaudesta, kaikesta siihen liittyvästä. Nykyään mulla tekee jopa vähän vaikeaa edes kirjoittaa tuo sana, saatika sitten että sanoisin sen ääneen. Eikä sillä että en rakastaisi yhtään ketään, tunnen kyllä, en vain osaa sanoa tuota kenellekään enää.

Mitä mä olin joskus, olin niin naiivi ja sinisilmäinen. Olin niin sokea rakkaudelle ja kaikkeen siihen liittyen. En osannut elää yksin ja se oli pahinta mitä voisi ikinä olla. Onneksi mä päätin silloin 16-vuotiaana muuttaa asian. Missä mä olisin nyt jos en ois tehnyt niin? Kuinka typerä mä edelleen olisin? Enkä sano että olisin nyt kaikista viisaimmillani ja selviytynyt kaikesta. Ehei, tiedän että tämä on osittain vasta vain alkua. Oon itse asiassa näiden kaikkien tunteiden suhteen aika solmussa.

Ja kun sanon että olen ollut todella typerä ja sinisilmäinen, jään samalla miettimään että onko asia kuitenkaan niin? Olenko sittenkin tällä hetkellä oikeasti se typerä? Se naiivi tyttö osas kuitenkin rakastaa tai näyttää tunteitaan. Sillä oli tosi selkeät rajat asioiden ja suhteiden suhteen. Siitä mikä on oikein ja mikä on väärin. Tuntuu että mun pitäisi ottaa osittain mallia siitä tähän nykyiseen minääni, sillä hänellä oli tieto siitä miten toista ihmistä sai ja ei saanut kohdella. Oli tieto siitä miten sai käyttäytyä ja jos sitä rajaa rikkoi, ei käynyt hyvin. Miinus tässä tytössä oli se että hän ei tiennyt miten muut saivat kohdella häntä, missä meni oikean ja väärän raja toisen käytöksessä. Onko asia kääntynyt niin päin että tiedän nykyään rajat mitä muut saavat tai eivät saa tehdä mutta itse saan tehdä miten lystään? Tämä väite tuntuu osittain loogiselta.

On itsestänikin todella outoa kirjoittaa musta kolmannessa persoonassa mutta se nyt vain tuntuu kaikista viisaimmalta. En koe olevani enää se sama ihminen.

Mua vähän pelottaa ja jännittää hypätä tähän menneisyyden maailmaan mutta mä toivon että tätä kautta oppisin ymmärtämään itseäni vähän paremmin. Otetaan siis ensimmäinen lainaus.

” Nyt siis kerron miksi minä halusin erota 16kk kestäneestä suhteesta, kun meillä oli oma asuntokin. Olihan se ihanaa saada oma asunto ja päästä kokeilemaan omiakin siipiä kumppanin kanssa, mutta arki on liian arkista mulle. En vain jaksanut, haluan jotain enemmän vielä näin 16 vuotiaana. Elämän ei pitäisi olla sellaista jo tässä iässä. Kyllä asioista voi olla monta eri mieltä, mutta puhun nyt omakohtaisesti. Aloin kyllästymään arkeen. Olo oli aika turha suoraan sanottuna. Pieni masennuskin puski päälle eikä jaksanut enää oikein mitään enään, jälleen. Tunteetkin sitten siinä samalla toista kohtaam alkoi hiipumaan. Yritettiin me et siitä suhteesta oisi vielä tullut jotain, olisihan siitä ehkä voinutkin tulla, mutta mä halusin taas päästä vapaalle. Kummassakin oli omat hyvät ja huonot puolensa, ei voi sanoa että toinen olisi ollut niin kamala tai hirveä että ei jaksanu sitä. Enemmän vika oli mussa. Jep, koska mua on niin vaikee saada pysymään aloillaan. Pienet riidatkin siinä välillä alkoi jo turhauttamaan. Päätin siis että olisi parempi jos erotaan. Vaikka toinen olisi halunnut jatkaa mä en voinut. Mä en vain pystynyt. Parempi näin.”-          1.12.2013

Tämä oli se käänne kohta mikä muutti mun elämää todella paljon. Tästä on aikalailla tasan kolme vuotta. Tuossa pätkässä on aika hyvin kiteytetty kaikki oleellinen ja haluan aloitta näinkin kaukaa tämän koska viime aikoina on alkanut tuntumaan siltä että ei mun menneisyydellä ole merkitystä. Kyllä sillä vain on merkitystä, sillä mun menneisyys on luonut musta osittain tämän ihmisen mikä nyt olen. Mietin kans sitä että jos osa ihmisistä tietäisi näitä asioita, he ymmärtäisivät mua ja mun käytöstä paljon paremmin. Voi olla että ne ihmiset joiden haluisin tietävän, eivät tule koskaan tätä lukemaan tai kuulemaan mitään mun aikaisemmasta elämästä. Siinä tapauksessa heidän ei välttämättä edes tarvitse.

Joka tapauksessa. 13-vuotiaana aloin seurustelemaan ensimmäisen kerran vakavasti ja se suhde kesti 11kk. Erottiin, oltiin pari kk erossa ja palattiin taas yhteen. Pari kk kerittiin siinä seurustella, kunnes menin rippileirille. Tapasin siellä tämän toisen pojan jonka kanssa seurusteltiin 16kk ja asuttiin saman katon alla hetki ennen eroa.

Tämä ensimmäinen vakava suhteeni oli erittäin vaikea, henkisellä tasolla. Mielenterveysongelmat olivat aika vahvassa roolissa. Molemmilla. Eikä ne todellakaan helpottuneet sillä yhdessä ololla. Pelkäsin todella paljon siinä suhteessa ja olin paljon alakynnessä. Kun sitten menin rippileirille ja tapasin toisen pojan, totesin ensimmäisen suhteen loppuvan viimein siihen. Tämän toisen pojan kanssa mulla oli paljon turvallisempi olo. Mun oma käytökseni vaan muuttui. Edellisessä suhteessani oltua niin paljon alakynnessä, mun piti olla nyt se joka määrää ja hallitsee. Siitä syntyikin sitten täys tuho. Mä totesin, että mun on tehtävä tälle tilanteelle jotain ja saatava itseni hallintaan. Siihen loppui sitten sekin suhde.

Koin että en ollut valmis millekään suhteelle. Ennen kuin saisin itseni ja elämäni kasaan.

Mutta nyt.

En tiedä pystynkö edes millekään suhteelle vaikka haluaisin.

Pelkään että musta tulisi taas samanlainen hirviö tai että jotain muuta kamalaa tapahtuisi. Onhan mulla ollut tässä kolmen vuoden aikana aika paljon kaikenlaista säätöä. Eikä nekään kovin menestyneitä juttuja ole olleet. Tuntuu että osaan vain tuhota kaiken. Olen siten päättänyt että en edes oleta keltään yhtään mitään jos asioista ei mulle päin naamaa sanota.

Mä tarviin jonkun todellisen jäänrikkojan tähän.

” Tiedän että tunnen erästä ihmistä kohtaan paljon, mutta mua pelottaa. Typerää, mutta mä pelkään rakastua. Mikä mua vaivaa, ei mulle ennen oo näin käyny. Ensin pystyin olemaan ihan normaali ja rento, mutta nyt sitte iski stoppi. Se ujous ja kaikki muu epävarmuus.
Saisin taas varmaan vaan siipeeni..Entä jos se ei kohta enää välitä kun alkaa tuntee mua enemmän..”-          6.1.2014

Sitten huomaankin seuraavan postauksen myötä että tämä sama ongelma on alkanut lähes heti. Huomaan edelleen ajattelevani näin samanlaisissa tilanteissa. Aikalailla tasantarkkaan juurikin näin. Näillä lainauksilla ei ole kuin kuukausi väliä. Huvittaa, että kun olen päättänyt edellisessä postauksessa, etten halua vähään aikaan ketään ja haluan olla yksin, oppia elämään yksin, niin mitä? Jo on joku mielessä. Tunteillensa kun ei aina välttämättä voi mitään.

” Enkä mä meinaa sitä et toises ois jotai huonoo, ei, mun pääs flippaa vaa pahemman kerran. Nyt vasta älysin miten paljon menneet painaa. Ja nyt kun aloin pelkää rakkautta romahdin, romahdin täysin. Yhtäkkiä, ilman syytä. Mä vaan itkin. Vaikka joku aika sitten olin niin itsevarma kun vaa voi, ei. Se oli vain muuri minkä rakensin suojatakseni itseäni. Halusin tehdä itsestäni tunteettoman, melkein onnistuikin ennen kuin joku mursi sen. Ja ilman sitä muuria kaikki tuntuu niin vaikealta..”
-          6.1.2014

Tämäkin toistuu toistumistaan. Aina kun olen saanut rakennettua sen muurin (joko tietoisesti tai alitajuntaisesti) joku tulee ja rikkoo sen. Ongelmahan tässä on se, että kun he rikkovat muurin, samaan aikaan he myös poistuvat mun elämästä. Aina, ihan aina. Miksi te teette mulle näin? Harvoin selityksen olen saanut. Muutaman kerran on tää kliseinen: ”Sussa ei oo mitään vikaan, mä en vain pysty nyt mihinkään.” Sitten onkin jo seuraavana päivänä uus kierroksissa. Huvittavaa tässä on taas tämä, että miten mä ite tein? Käytin tota samaa fraasia ja tein ihan samalla tavalla. Silti en usko jos joku mulle niin sanoo. Mikä näitä ihmisiä vaivaa, mikä mua vaivaa? Naiset… Ota näistä selvää kun eivät itsekkään ota itsestään selvää.

” En vain osaa elää itse itseni kanssa, tarvitsen jonkun toisen siihen vierelle.”
-          6.1.2014

Tää sattu mun sieluun. Typerä tyttö.

Äh, nyt kolmen vuoden jälkeen totean, ei, en tarvitse tähän ketään. Tai osaan kyllä olla yksin, siinä ei ole mitään vikaa. Tykkäänkin olla yksin, nauttia omasta tilasta ja ajasta. Mä tarviin todellisuudessa niin paljon omaa rauhaa mutta suhteissa mä en osaa vain suhteuttaa sitä oikein. Mulla on niin suuri pelko siitä että toinen hylkäis mut. Siksi en voi olla niin paljon yksin. Ainuthan tässä yksin olossa on se että kaipaisi välillä sitä hellyyttä, toisaalta sitä on oppinut olemaan ilmankin tarvittaessa.

” Olen erittäin rakkauden haluinen ja teen mitä vaan että saisin edes jollain tavalla kokea sitä. Olen kuin vampyyri, joka janoaa verta ja kuolee jos ei sitä saa. Ja eiryisesti menen sekaisin ilman rakkautta, en kykene mihinkään ilman sitä. En edes tiedä muuta syytä elää kuin rakkaus, totta puhuen. Ei täällä ole muutakaan järkevää, eikä sekään ole.”
-          6.1.2014

Siinä taas yhen sortin psykoosit tulilla.

Miks kukaan ei oo voinu sanoo mulle, että lopeta, et voi oikeesti olla tollanen? Onneksi tajusin sen itsekkin.

Mä en edes tiedä miten joku voi elää pelkän rakkauden ja parisuhteensa varjossa koko elämäänsä. Eikä siinäkään varsinaisesti mitään vikaa ole mutta kun tuota lukee niin niin… Tarvitseeko mun edes sanoa enempää?

”Mä tiedän et elämäs on paljon pahempiakin asioita yms, mut täl hetkel tää on paha asia mulle ja mun on pakko kirjoittaa siitä että saisin selvitettyä päätäni. Ja sit ne huomiohuora-ajatukset voitte syysätä, mä kirjotan edelleen mitä haluan ilman mitään huomion ja säälin kerjuuta. Eli, tää vaa tuntu helpommalta. Vaikka totuushan on se että ei tää hirveesti vieläkään mun oloa helpota.”-          6.1.2014

Vaikka totuushan on se että kadotit pointtisi tähän tekstiin.

Mitä siis tähän asti opimme? Tämä mun tunteiden ja ajatusten maailma on edelleen yhtä vuoristorataa jokainen sekunti. Sama kuin repisi päivänkakkarasta lehtiä irti hokien: ”Rakastaa, ei rakasta, rakastaa, ei rakasta..” En ole oikein varma mitä haluan ja mihin pystyn. Tämä teksi on näin pitkä vaikka purin vasta kaks vanhaa postausta. Tästä ei ollut todellakaan tarkoitus tulla näin pitkää. Toisaalta se ei haittaa yhtään, sillä mähän voin taas jatkaa tästä lisää eri postauksessa. Näissäkin kirjoitetuissa ajatuksissa olisi vielä niin monta kääntö puolta.

Wocol kiittää ja kuittaa tällä kertaa parin vanhan kuvan, yhden lainauksen, sekä parin biisin sanojen kera.

” Mutta liian monta kertaa olen kuullut sanat: "mä en voisi ikinä tehdä sulle mitään pahaa". Ja nii varmaa, tähän mä en enää usko vaikka kuka tahansa sanoisi sen mulle. Kiitos, älkää enää luvatko tätä mulle kertaakaan. Siinä vaiheessa mä alan pelkäämään vasta tosissani, koska asia on kääntynyt aina toisin päin."       6.1.2014

"Jos et anna periksi, voit edelleen voittaa

mutta miten jaksaa yrittää kun menneisyys tavoittaa

pakomatka päättyy aina, vaik helpoint olis vaieta

maailman laidal ei oo helpompi vaieta

teko seuraa elämääs, se hajottaa sut lopuksi

ellet muuta vihaa demonisi kanssa sovuksi"

~LoveThisLifeStyle~

Instagram: Wocol

Tumblr: Wocol

Snapchat: Wocol

"Olisin heti valmis kuolemaa sun puolesta,

mut rakastan nii et varmaa heräisin kuolleesta"

*P.S. Katosin tutkimaan vanhoja biisejä ja tämä liittyy vahvasti. Nämä sanat tässä biisissä on vain jotain niin läheltä liippaavia.
Sana ft. Rela - Palava Maa

Halloween tunnelmia

Kauhee halu on kirjoittaa taas jostain. Viime kerrasta kun on vähän aikaa. Olin tässä useamman viikon kotipaikkakunnallani ja pari päivää sitten tulin takaisin kotiluolaani. Tykkään vaan niin sikana tästä mun huoneen sisustuksesta, että voisin vain majailla tässä neljän seinän sisällä, niin oon kyllä tämän päivän tehnytkin. Tuntuu kuin olisi vieläkin lauantain olotilat päällä tai sitten tää on vain yleistä elämämorkkista jota pitää aina välillä käydä läpi. Olo on vain sellainen että ei todellakaan tekisi mieli poistua huonetta pidemmälle kun ei tiedä mitä odottaa taas ulkopuolella, vaikka kyllähän tätä elämää saa sekaisin vaikka ei edes poistuisi mihinkään. Some on niin hyvin vallassaan.

Entä jos elettäisiin sitä aikaa kun läheteltiin tyyliin vain kirjeitä? Aijjai kyllä ois taas monelta vältytty viikonloppuna jos näin olisi. Sitten vain saattaisin lähetellä mitä sattuu kirjeitä ympäriinsä. Tai ehkä mulla ei olisi mitään asiaa edes kellekään jos sosiaalista mediaa ei olisi.

Joka tapauksessa tässä on viime viikkoina ollut niin paljon kaikkea. Aikalailla niin hyvässä kuin pahassakin, ei onneksi mitään kuoleman vakavaa niin kaikki on kohtuullisen hyvin. Hiukset ovat muuttaneet väriään takaisin hopeaksi/harmaaksi. Kotoisa olo näissä taas siihen asti et haluun laittaa jotain väriä päähän ja sitten taas värjäillään harmaata ja uudestaan ja uudestaan tätä samaa kaavaa. Tuli tutustuttua uusiin tosi upeisiin ihmisiin ja oli kyllä tosi huikee viikonloppu heidän kanssa, tuli nähtyä sellaisiakin ihmisiä joita en ollut nähnyt moniin kuukausiin tai puoleen vuoteen, sekä näin näitä huisin tärkeitä ja mahtavia tyyppejä. Välillä tulee kyllä mietittyä miten mun ystävät jaksaa mua kun sähellän niin paljon ja tulee välillä mokailtuakin, mut silti nää on mun puolella. Oon niin onnellinen näistä ihmisistä mun elämässä.

Halloweenkin meni ihan mukavasti. Kaameen kauan vain jaksoin panikoida siitä miltä näyttäisin Halloweeninä, kunnes lopulta päädyin vähän Silent Hill tyyliseen kuolleeseen sairaanhoitajaan. Kävi vielä niin hyvä tuuri et löysin kirppikseltä sopivasti tuon takin. Tykkäsin asustani ja maskeerauksestani erittäin paljon, oisin vain toisin halunnut peittää ehkä kuitenkin koko naaman harsolla mutta tyydyin nyt puolikkaaseen. Voisin joskus kokeilla tehdä vielä paremman version tästä.

Aamun väkersin maskeerausta itselleni. Myöhästyttiin kyllä 2h aikataulusta ja kun olin lähdössä kotoa ajamaan jäin miettimään että onkohan edes laillista ajaa toinen silmä peitettynä? Siinä kun ihan mukavasti hävisi syvyysnäkö. Noh, varovasti ajellen pääsin hakemaan ystäviäni kanssani kauppaan. Siellä olikin mukava kävellä ihmisten keskellä kun herätti pienesti huomiota  tää mun ulkonäkö. Oikeasti, nautin siitä. Olen oppinut pitämään siitä että ihmiset katsoo mua oudoksuen kun kuljen kylällä huomiota herättävän näköisenä, vaikka ennen se kyllä ahdisti erittäin paljon. Nykyään kun ihmiset jäävät tuijottamaan minua niin saan vaan itsevarmuutta siitä ja saatan jopa tuijottaa takaisin (pyrkien näyttämään entistä hullummalta). En pyri kuitenkaan pelottelemaan ketään, esimerkiksi pienet lapset jotka saattavat pelästyä herkemmin, niitä en noteraa millään tavalla tai sitten pyrin vain hymyilemään lempeästi ja kävelemään paikalta pois. Vaan nämä aikuiset ihmiset, joilla on yllään aina toinen toistaan hämmästyneempiä ja halveksivampia ilmeitä, niitä kyllä noteeraan. Eikös ole opetettu että tuijottaminen on rumaa?

Kauppareissun jälkeen mentiin hakemaan ruokaa pitseeriasta, alkoi olla jo ahdistava kiirus koska osa maskeerauksista oli tekemättä ja vaatteet viimeistelemättä. Koko ajan tuntui tulevan vain lisää tehtävää yllättäen. Noh, viimein kun päästiin Suville aloin heti syömään koska meinasi iskeä jo melkoinen nälkäkiukku. Mun pitsan juustot oli liimautunut kanteen kiinni, yritin sitten raaputtaa veitsellä niitä irti takas pitsaan. Vitutuksissani yritin avata tölkin, eipä auennut. Joku avasi sen sitten jollain konstilla sillä välin kun leikkasin pitsaani, leikkasin sitten laatikon pohjasta läpi. Siinä samalla Suvi kertoo huonosti alkaneesta päivästään kun oli yöllä iskenyt huono olo ja uudestaan herännyt sitten kun taulut tippuu seiniltä, sekä töissä sitten oli vielä lyönyt päänsä. Tajuttiin vielä et muutama maskeeraus pitää tehdä ehkä lisää.

Voi vittu, klipsikin tippu tölkkiin.

Noh kaiken tämän pienen sähellyksen jälkeen onnistuimme voittamaan ajan ja olimmekin etuajassa loppujen lopuksi. Sitten vaa hyvät pohjat alle ja menoksi! Ois vaa pitäny olla korkokengissä ehkä paremmat pohjat. Mukava ilta oli kyllä loppuunsa, iski vaan kotiinlähtö fiilis odotettua aiemmin. Todettiin et meistä on tullu vanhoja. No ei vaa nopeasti kaikki juoma alas ei oo se oikee taktiikka.

Kuun vaihtuessa katsottiin sitten Suvin luona halloween leffoja ja ostettiin paljon mättöö. Niin kuin ihan liikaa, ei edes jaksettu syödä paljoa niistä. Aikalailla muuten taisin sitten olla kuskina. Seuraavia reissuja suunnitellessa ja vaikka kauhea ikävä on taas kaikkia, niin tuntuu niin hyvältä olla taas Tampereella. Kyllä mä oon näköjään jo omaksunu tän mun kodiksi vaikka vähän haikee fiilis oli lähtä Parkualta. Onneks siel tulee ainakin vielä käytyä useammin kun ei ole töitä tai koulua. Aika paljon tässä on kyllä saanut miettiä mitä sitä elämällään alkaisi tekemään, pitää vain katsoa ettei mene yli ajattelemiseksi. Se kun mulla tapana niin pahassa kuin hyvässä. Joskus ajattelu on pakko lopettaa kun tuntuu että pää vain räjähtää ja ei tunnu ymmärrys riittävän enää millekään.

Oon nyt aika rakastunut tumbluriin. Tuntuu et voi avata mieltään ja sitä omaa ns. ”pimeämpää puolta” sinne. Sen sivun luominen jotenkin rentouttaa omaa mieltä tosi paljon ja siitä on tullut yks tapa purkaa tunteita. Se jotenkin täydentää mun sosiaalisia medioita kans omalla hauskalla tavallaan. Käy ihmeessä kurkkaa, jos kiinnostuit! Löydät linkin >tästä< .

~LoveThisLifeStyle~

Instagram: Wocol

Tumblr: Wocol

Snapchat: Wocol

Katoaminen?

Mietin välillä jos tapahtuisi tilanne, jokin sellainen tilanne missä mut napattaisi. Jos katoaisin. Kokisin kamalia asioita ja mm. henkilöllisyyteni vaihdettaisiin. En voisi pitää kehenkään yhteyttä ja kaikki muut luulisivat minun kuolleen. Kunnes vuosien päästä, joku päivä pääsisin vapauteen, takaisiin omaan elämääni. Takaisin eloon. Kävisin säikäyttelemässä ystäviäni yksitellen läpi. Huijaisin aluksi olevani jokin toinen henkilö ja seuraisin reaktioita milloin he tajuaisivat sen olevan oikeasti minä. Se olisi jotenkin omalla tavallaan hauskaa.

Entä jos oikeasti vain katoaisin? Haluaisin tietää, että nousisiko mun arvoni joidenkin henkilöiden silmissä, vaihtuisiko mielipide? Olisiko heillä sittenkin jotain sanottavaa tai kerrottavaa minulle? Katuisivatko he joitain tekemiään asioita? Jos kyllä, niin mitä?

Välillä oikeasti toivoisin niin tapahtuvan. Ehkä toivon niin taas välillä ennemmin siksi että häpeän tai pelkään jotain.

Mutta jos katoaisin johonkin sellaiseen paikkaan missä voisin aloittaa kaiken alusta? Tekisinkö ne samat asiat ja virheet kuin nyt? Muuttaisinko suuntaa ja tekisinkin kaiken ihan eri tavalla? Tai jotain siltä väliltä?

Mitä mä sit oikeastaan muuttaisin mun elämässä?  Ehkä olisin mm. lopettanut ensimmäisen suhteeni jo paljon aikaisemmin, jos olisin ryhtynyt siihen sitten alun alkaenkaan. Olisin panostanut tosissani siihen kitaran ja basson soittoon, sekä yleisesti musiikkiin. Olisin jättänyt pari jätkää välistä ja keskittynyt ennemmin siihen kenet oikeasti halusin. Olisin jättänyt tutustumatta joihinkin henkilöihin. Olisin viettänyt enemmän aikaa joidenkin kanssa ja pitänyt yhteyttä. Olisin sanonut suoraan muutamia asioita. Olisin jättänyt asioita sanomatta. Olisin mennyt puhumaan poliiseille kun oli tarve. Olisin teinin alkuna mennyt kotiin yöksi – vaikka kuinka kännissä olisin ollut ja hävettänyt – niin olisin säästynyt paljolta. Nyt josjoku nuorempi lukee tätä, niin tosissani pyydän, mene mieluummin yöksi sellaiseen paikkaan missä olet OIKEASTI turvassa ja suojassa, kuin sellaiseen mestaan josta hädin tuskin tunnet ketään tai sellaisen ihmisen luokse ketä tuskin tunnet. Itse en vain kehdannut kotiin mennä jos olin ottanut, etten jäisi kiinni mutta ihan hyvin olisin voinut mennä. Mieluummin ne huudot olisin kuunnellut kuin kokenut kokemukset jotka tämän virheen kautta sain.

Mutta niin, olisin vaikka mitä tehnyt tai jättänyt tekemättä.

Jos kuitenkin voisin valita, jäisinkö sinne paikkaan missä voisin aloittaa kaiken alusta vai palaisinko takaisin tähän mitä minä nyt olen? Palaisin todennäköisesti takaisin. Olisi kovin uuvuttavaa kokeilla ottaa kaikki alusta. Vaarana kun kuitenkin olisi se että asiat menisivät vielä huonommin mitä ovat menneet. Eivätkä asiat loppunsa ole edes huonosti. Minua lisäksi kiinnostaa miten tämä elämä jatkuu tässä tilanteessa. Miten kaikki tulee selviämään? Mihin tämä päättyy ja miten?

Toisaalta jos vaihtaisin kokemuksiani, en välttämättä olisi minä nyt joka kirjoittaa tätä tekstiä vaan joku ihan toisenlainen ihminen. Saattaisin olla tunteeton ja käyttäytyä ihan kamalalla tavalla. Saattaisin oikeasti olla joku hienohelma nipo, joka on tottunut saamaan kaiken mitä haluaa ja vain sitä parasta. Saattaisin olla se joka arvostelee tuolla ihan kaikkia ja katsoisin muita nokanvartta pitkin. Mistä sen tietää jos olisinkin jokin psykopaatti murhaaja kun olisin jättänyt psykalle menemättä ja asiat olisivat menneet huonommin?

Ihan mitä vain voisin olla, joten olen kuitenkin jotenkin tyytyväinen tähän mitä nyt olen. Mulla on kaikki kuitenkin kohtuullisen hyvin, eikä tarvitse aina olla asiat parhain päin. Eihän täällä muuten mitään oppisi jos ei virheitä tekisi. Monia asioita olen kuitenkin jättänyt tekemättä sen takia että pelkään mokaavani. Siitä pelosta kun pääsisi pois, voisin olla taas astetta tyytyväisempi itseeni. Olen kuitenkin tyytyväinen jo tähänkin, sen varjolla mitä olen kokenut ja mistä olen selvinnyt. Asenne muutos on ollut paikallaan monestikin. Vielä parannettavaa on kuitenkin. Ikinä ei ole valmis koska muuten ei olisi enää mitään kehitettävää.

Asiat voisivat olla huonomminkin, niin olen pyrkinyt ajattelemaan ja se on myös monesti auttanut.

Kaikesta huolimatta olisi kiva kadota hetkeksi ja jonkin ajan jälkeen, ihmisten luultua mun kuolleen, kävisin säikyttelemässä kaikki. Häähää. – Olisiko sittenkin pitänyt käydä vielä pari kertaa psykalla? –

Juttu taas vähän karkasi vähän syvällistenkin ajatusten puoleen ja olisin voinut jatkaa taas ehkä loputtomiin mutta ei se mitään! Muilla samankaltaisia, omanlaatuisia, syvällisiä mietteitä? Jakakaa ihmeessä taas ajatuksenne kanssani.

Ohessa oleva kuva ei liity, mutta laitoimpahan tämän tb kuvan näyttävyyden vuoksi.
En oikein osaa tehdä postausta ilman minkäänlaista kuvaa.

~LoveThisLifeStyle~

Instagram: Wocol

Tumblr: Wocol

Snapchat: Wocol

Menoa&Meininkiä

Taas on päälle viikko tullut kierreltyä. 

Lähdin viikko sitten perjantaina Jyväskylään ja sieltä lauantai aamuna Kajaaniin. Kivaa oli käydä sielläkin pitkästä aikaa. Tais mennä lauantai ilta juhliessa, Onnelassa oli glow rockersit ja sen taas huomasi menosta. Aamulla snäppejä katsellessa pystyi vain toteamaan että on ainakin ollut hauskaa ja menoja. Pienen naamapalmun kanssa sai osaa tallenteista kyllä katsoa...

Oli mukavaa nähdä kaikkia mutta osa kyllä harmiks jäi näkemättä. En kovin kauaa voinut viipyä kun maanantaina lähdin jo takaisin ajelemaan Jyväskylään. Sitten kun olen Kuopion kohdalla menossa tulee Suvilta kuvia meikeistä mitä jäi... Noh, se on nyt hetki pärjättävä ilman niitä. Pian mä siellä tuun toivottavasti taas käymään!

Kyllä, vihdoin ja viimein sain otettua kotoa autonkin mukaan kun Tampereen kotipuolesta sain autopaikan. En tiiä mitää parempaa fiilistä ku ajella autolla pitempää matkaa ja kuunnella musiikkia tunteella rauhassa. Kuopiossa on aina perus pysähdys paikka siltä väliltä. On mukava käydä sielläkin aina moikkailee kaikkia. Pitäis vaan joku kerta tässä käydä sillä seudulla vähän pidemmän aikaa, niin kerkeis enempi nähdä kaikkia.

Jyväskylässä käyn siskon työpaikalla välillä tekemässä apuna töitä. 

Hyvin sinänsä että Jyväskylässä käyn välillä töissä ja asun Tampereella... Noh, jospa sitä täältäkin suunnalta sais töitä. Ja hyvä et edes jossain päin on välillä jotain tekemistä. 

Torstaihin asti kävin siellä sitten töissä ja päivällä lähdin Lauran kanssa insinööriopiskelijoiden 22h kestävälle risteilylle. Käytiin mutka Tukholmassa, maissa vaan ei nyt tullut kyllä käytyä... Aluksi risteily tuntu enemmänkin pelokkaalta idealta mutta sitten pikkuhiljaa bussissa Jyväskylästä Turkuun alkoi idea tuntua paremmalta. Mistään myrsyvaroituksesta en mitään älynnyt mutta mietin yön aikana kylläkin että kylläpä tää laiva keinuu... Sieltä päivällä herätessä aloin laskemaan viimeisiä rahoja joilla luojan kiitos sai vielä ostettua ruokaa.

Päästiin perjantai yöllä vielä turvallisesti takaisin Jyväskyläänkin.

 

Lauantai vietettiinkin sitten äidin hoivissa flunssassa. Eilen sitten nappasin Outin myös Jyväskylästä kyytiin ja ajeltiin takaisin kotiin Tampereelle. 

Tämä päivä onkin sitten mennyt ihan vain makoillessa ja lepäillessä tätä flunssaa pois. Mitä nyt Krista tahtoi orjatyövoimaa haalareiden merkkien ompelussa. Saatiin jopa viisi merkkiä yhteensä kiinni! Vielä ois sitten noin kymmenen jäljellä... Huomenna jatketaan. Langat vain meinas olla vähän solmussa välillä ja lahkeita ommeltiin yhteen. 

Mitä? Ai että Stylistiksi valmistunut?

No mutta voin kertoo että en mikään innokkain ompelija ole. Ekaa kertaa, kun amiksessa astuin luokkaan ja katsoin ympärilleni, mietin että "mitä hittoa mä teen täällä?" koska koko luokka oli täynnä ompelukoneita.

Kyllä se ompelukin lähti sujumaan kuitenkin loppujenlopuksi. Niin sen jälkeen kun ompelin ehkä vuoden ajan yhtä hametta. 

Rakastan tuota vaahteraa, mikä on meidän pihassa kotona Parkualla. Aivan upean näköinen näin syksyisin!

Toivon vain niin että voisin herätä huomenna ilman tätä flunssaa. Juuri nyt kun sitä ei sais olla..

~LoveThisLifeStyle~

Mitä tehdä kun ei ole mitään sanottavaa?

Okei, jos sulla ei ole mitään sanottavaa, niin ei sun ravitse silloin sanoakaan mitään.

Olen kuitenkin huomannut, että en keksi enää puhuttavaa. Oikeasti. Tai en osaa enään luoda keskusteluja ihmisten kanssa.

Yleensä jos olen pitkiä aikoja puhumatta ja törmään johonkin ihmiseen kenelle puhua, niin selitän ja selitän kaameen paljon. Jopa siihen pisteeseen, että alkaa jo hävettää.

Nykyään musta kuitenkin tuntuu, että en osaa sanoa enää mitään. Kun on ollut päivän tyyliin itsekseen hiljaa (puhun kyllä myös paljon yksin) ja sitten kun on seuraa, niin yhtäkkiä en enää osaakaan puhua. En vain yksinkertaisesti enään tiedä mitä puhuisin ihmisille.

Se tekee olon äkkiä hyvin ahdistavaksi ja epävarmaksi.

Se on myös hyvin hämmentävää. Yleensäkin kuulen että suurimmalla osalla on sellainen kuva minusta, että keksin juttua kuin juttua, tai että tutustun uusiin ihmisiin kovin helposti.

Okei, mä tutustun uusiin ihmisiin kovin helposti, mutta siihen vaikuttaa hyvin paljon myös mun spontaanisuus. 

Musta tuntuu, että olen vain nyt jostain syystä hiljaisempi. Enkä ole aivan varma, miten rikkoisin tämän kuplan.

Mikä tämän on aiheuttanut on epäselvää. 

• Se, että olen vain vieraantunut ihmisistä?

• Se, että mua pelottaa sanoa mitää jos vaikka vahingossa häiriin toista tai suututan? Vaikka se mun sanominen ei edes ois mitään sellasta että tarvis suuttua. Pelkään kuitenkin sanovani jotain väärin.

• Se, että olen niin paljon uusien ihmisten kanssa tekemisissä, että olen joutunut johonkin lukko tilanteeseen? Mutta musta tuntuu, että tähän ei auta mikään muu kuin olla uusien ihmisten kanssa tekemisissä ja opetella.

• Se, että olen aina pitänyt itseäni outona ja erilaisena? Kun selitän, niin selitän myös paljon omanlaisiani juttuja, enkä uskalla enää selittää niitä jos ihmiset kummaksuvat minua?

• Se, että olen niin vähän ihmisten kanssa tällä hetkellä tekemisissä?

Vai olenko ollut aina tällainen hiljainen? En omasta mielestäni, enkä usko, että muutkaan minut hyvin tuntevat sanoisivat minun oleva hiljainen persoona. Edes uusien ihmisten ympäröimänä. 

Olen kyllä aina kokenut olevani ujo uusissa tilanteissa ja ihmissuhteissa, en vain usko että se olisi ikinä näkynyt tai vaikuttanut näin paljon mitä nyt. 

Ja vaikka mulla olisikin sanottavaa tai kysyttävää, tuntuu etten saa suutani vain auki. En uskalla sanoa mitään, vaatii niin paljon rohkeutta että saan edes jonkun sanan suustani.

Mutta jos mun parhaimmat ystävät ois nyt tässä, ei mulla ois mitään ongelmaa. Näin mä ainakin kuvittelen. Olisin ihan oma itseni, koska noh, mä olen varma että mä voin olla oma itseni heidän seurassa. Silloin ei hiljaisuuskaan edes haittaisi. Mä pystyn erittäin hyvin olemaan mun parhaimpien ystävien kanssa hiljaa vaikka koko päivän jos siltä tuntuu.

On kaikesta huolimatta myös tärkeää osata olla toisen ihmisen kanssa yhdessä hiljaa.

Eli ongelma on siis uusien ihmisten tai puolituttujen kohdalla?

Tai lähinnä mua siinä hiljaisuudessa, mitään sanomattomassa mielentilassa, häiritsee se mitä toinen tuntee tai ajattelee tilanteesta? Ehkä ei mullakaan olisi sen hiljaisuuden kanssa ongelmaa, jos toistakaan ei haittaisi.

Mutta miten tutustut ihmiseen hiljaisuudessa? Etkä uskalla sanoa tai kysyä mitään? 

Kun yleensä kuulee sanottavan, että kyllä juttua luulisi riittävän jos vain kemiat kohtaa ihmisillä. 

On varmasti näinkin, mutta musta kun vahvasti tuntuu, että se ei aina näin mene. Tahtoisin siis kumota tämän väitteen. Jos toinen, kenen kanssa keskustelua pitäisi luoda, on sellainen ei-niin-puhelias tyyppi. Mitä hittoa sitten tehdään?

Miten se, että sulla on puhumisen kanssa ongelmia, liittyy kemiaan toisen ihmisen kanssa millään tavalla? 

Ihmisillä kun on puhumisen kanssa paljon erilaisia ongelmia. 

Joku on huono haastattelutilanteissa.

Joku ei osaa puhua tunteistaan. 

Joku ei osaa puhua uusille ihmisille.

Joku on ylipäätään huonon puhumaan mistään kenellekään ja on siksi hiljainen. 

Ihmiset kun on erilaisia. Näin ajateltuna niin kyllähän ne kemiat on saatu silloin toimimaan erilaisten ihmisten välillä hyvinkin.

Mietin kuitenkin, että onko pidemmän päälle yhtä huono se, ettei osaa sanoa mitään, kuin se, ettei osaa olla hiljaa?

Onko mahdollista pitää itseään puheliaana ja sosiaalisena persoonana kun samaan aikaan pitää itseään erittäin pienenä ujona olentona? 

♠️ ilmeisesti on.

Onko mahdollista pitää itseään itsevarmana ja vahvana ihmisenä kun samaan aikaan pitää itseään erittäin epävarmana henkilönä?

♠️ ilmeisesti on.

~•~•~•~•~•~•~•~•~•~•~•~•~•~•~•~

Näin pieni tilannekatsaus ja käväisy mun pään sisään mitä siellä oikein tapahtuu. Olen erittäin iloinen jos jaksoit lukea tämän loppuun asti ajatuksen kanssa. Teksti saattaa vaikuttaa myös sekavalta, se kun on kirjoitettu suoraan päästäni tähän ajatuksen kulun mukaan.

Tahtoisin vaihtaa asiasta mielipiteitä ja kaipaisin myös neuvoja tilanteeseen. 

Onko sulla ollut samankaltaista tilannetta? Miten oot pärjännyt asian kanssa tai päässyt siitä yli?

Käykää ihmeessä koluamassa mun muutkin somet 👇🏻

Ig: Wocol

Sc: Wocol

~LoveThisLifeStyle~

 

Onhan tää tätä mun elämää.

Moikka moi!

Tos perjantaina lähdin Jyväskylään, kun mun äidillä oli synttärit, niin juhlii niitä. Siin sit meikkailin äitiä, jonka jälkeen suuntasimme syömään omalla pienellä porukalla. Tais tuota tulla käytyä myös vähä baarissakin sen jälkeen, ainakin aamuinen olo mulle kertoi sellaista.

Siskolta sain sit lauantaina auton lainaan, joten lähdimpä käymään Kuopiossa moikkaa muutamia ystäviä. Siellä pysyttelin ihan vaan kuskina. Hauskaa oli silti katsoa muutamia muita juomassa olevia olentoja.

Sunnuntaina takas Jyväskylään enkä sit lähteny Tampereen suuntaan ku vasta maanantai iltana isän kyydillä. Onhan hyvä olla äidinkin luona välillä, varsinkin kun saa hyvää ruokaa. Vaikka on omatkin kokkailut ollu iha hyviä tähän asti! Paitsi mitä nyt tein Kristat ja kaadoin yks kaunis päivä pastat lavuaariin. Tais olla päivä, pari sen jälkeen kun Krista oli toteuttanut saman kaavan.

Näin pien reissu viikonlopulle taas, joten en oikein kerinny kirjottelee tänne mitää. 

Mun kone teki ihmeen ja heräsi sittenkin henkiin! Ja kyllä, kovin torstai yöllä koitin muokata videota eräällä ohjelmalla, mutta vihdoin kun sain sen tallennettua ja aloin katsomaan, niin siihen oli ilmestynyt jokin vesileima mainostamaan ohjelmaa! Oli jo yö ja päätin sitten alkaa vain nukkumaan. Ajattelin keksiä jotain muuta tällä viikolla sen videon kans.

Mä niin tiesin, kun sen videon muokkaus meni niin hyvin, että jotai tulee menee pieleen. Noh, koska onhan tää mun elämä.

Eilinen mulla menikin kuntoillessa. Kävin lenkillä ja salilla. Jotenkin koko päivä vain katosi tietämättömiin, enkä pahemmin kerinnyt tekemään mitään sen kummepaa kuin ruokaa ja katsoa Salkkarit.

Tänään sit kävin taas lenkkeilemässä ja meikkailin. Mulla tosissaan piti tehdä vaa joku kiva nopea simppeli arkimeikki, mutta mitäs taas kävikään? Havahduin ihan erilaiseen lopputulokseen mitä kuvittelin sen olevan. Meinas kyllä mennä hermo, kun käytin varmaa neljää erilaisia ripsiä, mut mitkään eivät tuntuneet oikein hyviltä. Lopussa kuitenkin löysin sopivat.

Käytiin tässä illan päälle kämppisillallisella Outin sekä Kristan kanssa. Mulle ei taas vaan meinannut löytyä sopivaa ruoka-annosta, mutta sitten taas vähän sovellettiin ja vol`a! Saatiin mullekin kelpaava ruoka.

Miten niin olen nirso? Miten niin mun kanssa on aina yhtä haastavaa lähteä syömään?

Ottakaa tästä vielä edustava kuva Outista. Musta ja Kristasta kun en osaa sanoa mitään. Olin hyvin hämmentynyt ilmeisesti. No mut aina ei voi näyttää hyvältä, vaikka kui ois meikattu.

~LoveThisLifeStyle~