Tunteiden vuoristorata. 2

Ajattelin jatkaa taas siitä mihin edellisessä Tunteiden vuoristorata -postauksessa jäätiin. Toiset juhlivat suhteidensa vuosipäiviä ja mä, noh sinkkuuteni vuosipäiviä. Nyt siitä on tasan kolme vuotta kun erosin viimeisimmästä poikaystävästäni. Säätöjä on ollut mutta ei mitään niin vakavaa kuitenkaan.

Niin ne vuodet vierivät ja ajatukset muuttuvat. Totesin nyt siis olevan oikea päivä palata ajassa melkein sen kolme vuotta taaksepäin.

Sama homma siis jatkuu, otan lainauksia vanhoista postauksista ja kommentoin niitä. Nämä lainaukset kuuluvat 12.1.2014 kirjoitetulle Life Is Life -postaukselle.

”En ymmärrä ihmisiä jotka pystyy elää ilman toista, miten sellainen on edes mahdollista jos mulla meinaa levitä pää jo nyt? Siks mun on aika opetella tää, siksi ehkä iha hyväkin nyt näin.”

Onneksi näin päätin. Tuollaisella ajattelu tavalla en olisi kovin hyvin pärjännyt. Olen niin monta kokemusta (hyvää sekä huonoa) rikkaampi, mitä ei olisi suhteessa tullut koettua. Enkä sano etteikö suhteessa pystyisi kokemaan ja oppimaan, tietysti voi! Jotkut asiat voivat olla vain hankalampia kokea. Jotkut asiat taas sellaisia, joita ei ehkä saisikaan suhteessa kokea. Monia juttuja on jotka haluaisin pyyhkiä pois, mutta on myös paljon sellaisia joista olen ihan hiton onnellinen. Kaikki eivät elämäänsä sellaista kaipaa. Minä taas olen sen verran villimpi ja spontaani luonne, että tykkään tehdä vapaasti asioita silloin kun mua huvittaa. Tykkään tutustua uusiin ihmisiin ja lähteä randomisti ihmisten mukaan, hyvän itsesuojeluvaiston kera. Jos yhtään on arveluttanut joku homma, niin olen pyrkinyt pysymään kaukana.

Eipähän tarvitse sitten 50 -vuotiaana alkaa kriiseilemään ja käyttäytymään kuin teini.

 ”Ilman et voi sanoo jollekin rakastavansa, joka päivä huomenta ja öitä, nukkua yksin.. ja niin edelleen, kaikkea sitä. Voi vain piiloutuu toisen kainaloon kun on paha olla ja puhua kun ei jaksa kantaa kaikkea yksin.. Saada hellyyttä ja rakkautta..”

Noh, hyvin olen onneksi päässyt tästäkin ylitse. Ei tää ole maailmanloppu olla yksin, hellyys on se mitä välillä kaipaa ja sitäkin välillä saa. Sitä läheisyyttä osaa vain arvostaa ihan eri tavalla kuin tuolloin aikaisemmin. Ne pienet hetket toisen lämmössä on niin paljon arvokkaampia ja pelkän halauksenkin voimalla jaksaa jo pitkälle eteenpäin. Ja niistä hetkistä olen niin kiitollinen niille ihmisille, vaikka sitä ei tuu aina sanottua.

Niin kuin Elämän rytmi –postauksessa kirjoitin, että maailma ei lopu tähän yhteen hetkeen. Se että joskus on näitä oloja, ei meinaa ettenkö pärjäisi tai selviäisi. Voin halata itse itseäni ja lohduttaa itse itseäni. Voi kuulostaa jonkun korvaan surkealta mutta ei se ole. Joskus ei ole ketään kenen viereen käpertyä, silloin on oltava itse itsensä tukipilari johon turvautua.

”Näin masennulääkkeitä lopettaessa olisi varmaan parempi purkaa vaa suoraa johonki muuhunkin tämä olo kuin vain kirjoittamiseen, mutta en voi, en kykene, en osaa. Ennen kun ne lääkkeet on ollut 30mg ja nyt on aloitettu 10mg, voi olla että ne hieman vaikuttavat tähän oloon myös. Että ylireagoin asioihin tai olen niin paljon herkempi. Nyt on luultavasti sitä aikaa kun noiden lääkkeiden viekut on paljon vaikuttavaisempia. Koska en todellakaan muista milloin olisin itkenyt näin paljon, en todellakaan. Ja yleisestikään en itke helpolla..”

Onneksi päätin ne lääkkeetkin lopettaa, päätin selvitä ilman niitä. Päätin voittaa masennukseni ilman niitä ja kattokaa mitä mä olen nyt! Hitto olen eniten järjissäni kuin koskaan. En ehkä täysin parantunut vieläkään mutta olen todella tyytyväinen tähän mielenterveydelliseen muutokseen.

Itkuherkkä mä kyllä olen, en oikein tiedä mitä tapahtui. Ennen en tosiaan herkästi itkenyt mutta nyt musta tuntuu, et olen tosi herkkä itkemään. Katsoin joku kuukausi sitten äidin luona Jyväskylässä piirrettyä lastenelokuvaa, nimeltä Baldo. Olen nähnyt sen lapsena jo monta miljoonaa kertaa ja tiedän että se hiton hanhi selviytyy elossa, mutta silti mun piti itkeä kun tuli kohta missä pelättiin sen kuolleen. Sen jälkein katsoin muutaman tunteellisen Salkkari jakson, missä pelättiin Larin kuolevan, joten sama vuodatus jatkui monta tuntia.

”Mutta sen tiedän että jos nyt joku jätkä tulisi kertomaan ja vannomaan rakkauttaan mulle niin tuumailisin varmaan keskisormi pystys että haista v***u ja painu v*****n. En haluu enää lageta ja uskoa siihen. Menny jo vähän luottoa nuihin sanoihin.”

No niin ja rauhoitutaanpas vähän sitten, jooko? Ei tarvitse taas hirveen pitkään miettiä minkä takia olen sinkku. Olen mä muutamaan ihan varteenotettavaan tapaukseenkin törmännyt, juju on varmaan tosiaan sit siinä että he eivät ole vannoneet mulle rakkauttaan.

Törmäsin Tumblrissa tähän ja nauron tälle, tää on vähä niiku just minä.

”Haluan koota nyt itseni takaisin kasaan ja muistaa millainen oikeasti olen. En todellakaan tunne itseäni näinä hetkinä. Mietin että mitä mulle tapahtui ja missä vaiheessa. Miten musta tuli näin arvaamaton ensinäkin?”

Mitä mulle tapahtui ja missä vaiheessa? Tää on se lause jota mietin välillä vielä nykypäivänäkin. Enkä tiedä tuleeko se muuttumaan, sillä me muututaan meidän elämän ja kokemusten myötä koko ajan. Välillä parempaan ja välillä pahempaan suuntaan, riippuen siitä mitä tapahtuu.

Muistan kuitenkin tuon tilan, en aina välillä hetkittäin tuntenut itseäni, enkä ymmärtänyt omia tekemisiäni. Sitä oli vielä vuosikin sitten paljon. Joo, välillä vieläkin, ero on vain siinä että nykyään tiedän minkä takia käyttäydyn jollain tavalla ja olen varmempi itsestäni. Osaan selittää tilanteet, enkä tunne että olisin kadoksissa tai että saattaisin käyttäytyä arvaamattomasti. Yleensä mun liikkeet on harkittuja, sit on myös näitä joita olisi pitänyt harkita kahdesti.

”Vaikka en ois uskonu nii on tällä viikolla tullu potkittua ja hakattua seiniä, ovia, roskiksia ja tolppia. Eli ilmeisesti agressiotakin on riittänyt. Ja hieman on sellainen olo että riittää edelleen. Oon hillinnyt itseäni aina viimeiseen asti, joten se tunne kun koko keho täyttyy vihasta ja adrealiinistä.. Ei silloin vain pysty hillitsemään itseään. Ei silloin ymmärrä mitä tekee. Koskaan kuitenkaan en halua sen kohdistuvan keneenkään henkilöön.”

Nää onki tainnu sit olla viimeisimmät kerrat ku olen riehunut ja purkanut vihaa tällä tavalla. Nykyään se purkautuu enemmän lenkkeillessä, sekä salilla. Enkä mä edes tunne paljoa vihaa miksikään, ja jos tunnen, niin en niin rajusti että pitäisi alkaa riehumaan. Toki sellaisia tilanteita saattaa tulla, että raivostuttaa aivan sikana, ja sitä vihaa tulee vain niin paljon että menettää hallinnan. Olen pyrkiny kuitenkin hallitsemaan sitä mielensisäisesti. Osaamalla muuttaa ajatusmaailmaansa, osaa muuttaa käytöstään, sekä hallita tunteita.

”Ja tuostakin olen niin hämmentynyt juuri sen takia että mulla on aina ollu pitkä pinna hillitä itseäni. Näin pahasti mulla ei ole vihan kanssa menny itsehillintä, muuta kuin kerran pienenä. Sen jälkeen kehitinkin sitä juuri siksi että en kilahtaisi niin ja jos kilahtaisin niin en enää ikinä kohdista sitä kehenkää henkilöön. Tai eläimiinkään tietenkään. Mieluummin asiat selvitetään puhumalla. Ei huutamalla ja uhkailulla.. Viimeistään kun on pakko.”

Ja silloin kun on pakko, se menee jo itsepuolustuksen piikkiin. Tietysti joitain sallittuja poikkeustilanteita on. Esimerkiksi jos jotain sun läheistä uhataan tai joku on tehnyt sun läheisellesi jotain, on se mun mielestä pätevä syy käydä päälle.

”Mut kaikista tärkeintä olisi uudelleenmääritellä itseni. Koska kaikista parastahan on se et arvattomuuden vuoks pelkään itseänikin.”

Uudelleenmääritän itseäni vieläkin koko ajan, ikinä kun ei ole valmis. Niin kuin ylempänä sanoin, me muututaan koko ajan. Ei se kehittyminen lopu, vasta sitten kun loppuu kaikki muukin.

Onneksi mun ei enää tarvitse pelätä itseäni kuitenkaan, ainakaan tällä hetkellä. Kuka tietää mitä tapahtuu, mutta toivottavasti ei mitään sellaista joka laukaisisi tuon tilan taas päälle.

”Oma vika mussa on se et mä kaadan niin kauan suolaa haavoihin et lopussa se ei enää tunnu miltään.”

Tätä teen yhä edelleen. Niin kauan pyörin jonkun asian ympärillä, kunnes se ei vain enää tunnu miltään. Toinen ei pysty enää satuttamaan sanoillaan tai teoillaan koska niin on tapahtunut liian monta kertaa. Enkä osaa vieläkään kertoa kuinka haitallista se taas sitten on, vähintään ainakin hemmetin rasittavaa.

Tähän taas lopetamme tämän illan istunnon. Näitä vanhoja postauksia on vielä jäljellä mistä lainata ja vertailla mielen muutoksia, että seuraavaan kertaan. Toivottavasti näistä teksteistä on kans apua ja toivoa joillekin teistä. Vaikka kuinka vaikealta elämä tuntuisikaan, ei se lopu. Aina voi muuttaa itseään ja vaikuttaa elämänlaatuunsa tekemällä joskus vaikeitakin päätöksiä.

"Sä tartuit silloin käteen ja laskeuduit eteeni,

Mä seisoin ja hiljaa kuuntelin.

Sä katsoit syvälle silmiin ja hymyilit,

Sä katsoit syvälle silmiin ja suutelit

Sä katsoit silmiin ja valehtelit."

~LoveThisLifeStyle~

Instagram: Wocol

Tumblr: Wocol

Snapchat: Wocol

"Gotta take a minute just to ease my mind"